Mä olen alkanut päästä vihdoin ongelman juureen kiinni. Mun sisäisistä solmuista suurin on ajatus, että mä en riitä. Se ajatus on syynä siihen, että mua ahdistaa parisuhde ja sitoutuminen. se on syynä siihen, että kuormitun työelämässä, se on syynä siihen että piiskaan itseäni pienistäkin "virheistä" joita elämässäni olen tehnyt/teen. Mä en riitä äitinä, mä en riitä ystävänä, mä en riitä, puolisona enkä työntekijänä. Jatkuvasti huomaan törmääväni tuohon ajatukseen jos alan ahdistua jostakin. 

Viime viikko oli raskas, niin työssä kuin muutenkin. Ja loppuviikkoa kohti huomasin alkavani väsyä ja samalla myös ilo alkoi taas kadota. ja mä huomaan, että mun on vaikea olla töissä sen olon kanssa, koska musta tuntuu että mä en saisi olla sellainen miltä musta tuntuu. Että mun pitäisi pystyä pitämään joku tietty rooli päällä, minkä itse olen itselleni kehitellyt. Nyt mun on opeteltava pääsemään siitä roolista eroon, löydettävä se persoona joka mä oikeasti olen ja millaisena mun on hyvä olla. Mun on hyväksyttävä huonot päivät ja sen mukana tuomat tunnetilat. Mun on annettava itselleni lupa niihin päiviin ja tunteisiin. On oltava armollinen. Ja ymmärrettävä, että olen arvokas ja riittävä silti. Helpommin sanottu kuitenkin kuin tehty. Työtä se vaatii, että ajatukset saa käännettyä oikealle radalle. Onneksi on terapia tukena, siitä on ollut korvaamaton tuki näiden tunnelukkojen ja vääristyneiden ajatusten korjaamiseen. 

Mä olen tavannut myös miehen. Sellaisen vieläpä, joka tuntuu olevan niin hyvä ja sopiva mulle. Ollaan tunnettu viikko, tavattiin ihan kaveripohjalta mutta jotain tapahtui jo ensi näkemältä, kipinöintiä oli heti havaittavissa molempien osalta. Ensin mä säikähdin sitä, jouduin paniikkiin ja samalla vaivuin taas hetkeksi epätoivon ja masennuksen alle. Tuli olo, että tahdon juosta karkuun, en pysty tähän, mutta samalla tunsin todella vahvaa itsesääliä ja jopa itseinhoa, koska musta tuntui siltä. Osa musta halusi jatkaa miehen tapailua, mutta osa pisti niin vahvasti kampoihin, että ajattelin etten jaksa käydä niiden tunteiden kanssa sotaa. Hetken ajattelinkin, että luovutan.Parempi ollayksin, kuin kohdata taas niitä ahdistavia oloja. samoja tunteita, joita koin vuosi sitten kun yritin erästä miestä tapailla. ja tämän kuluneen vuoden aikana, en ollut päässyt kunnolla perille siitä, mikä sen ahdistuksen ja paniikin aiheutti. Mutta nyt alan ymmärtää..

Paniikin takana on taas kerran ajatus, että mä en riitä. Että mun pitää olla jotain muuta, mun pitää muuttua toiselle sopivaksi ja toisen mielen mukaiseksi, yltää toisen odotuksiin ja sitä kautta kadottaisin taas itseni ja vapauteni. Mä näin parisuhteen jonkin asian menettämisenä, en sellaisena että sen kautta saisin jotain. Mutta tämä mies on alkanut saamaan mut ymmärtämään, että ehkäpä mun ei tarvtisekaan menettää mitään, jos ihminen on mulle sopiva. ehkä mä voisin uskaltaa raottaa niitä sydämeni kipeimpiä kohtia hänelle, kertoa mikä mua pelottaa, mitä mä haluan, mitä taas en halua...kertoa toiveistani, haaveistani. Uskaltaa olla hänenn edessään kaikkina päivinä, ei vain niinä hyvinä. Ensimmäistä kertaa elämässäni, mulla on tunne että se voisi jopa onnistua. että ehkä mä en menetäkään mitään vaikka sitoutuisin toiseen ihmiseen. Ehkä mä kelpaankin tällaisena, ehkä mun ei tarvitse yrittää muuttua, yrittää esittää, yrittää yltää johonkin kuviteltuun odotukseen itseni suhteen. Sitä mun elämäni on ollut. Olen kuvitellut, mitä odotuksia muilla on mua kohtaan ja yrittänyt yltää niihin. Nyt haluan että se loppuu. haluan olla MINÄ. Haluan sanoa "ei" ja "kyllä", silloin kun siltä tuntuu. Haluan ääneni kuuluviin, haluan näkyä. 

Ensi viikko töissä pelottaa, syksy ja talvi pelottaa...muistuttavat viime vuodesta. Mutta nämä tunteet on vain kohdattava.