"Mä annan sut pois

Mä päästän sut pois

Vaikka sattuu

Sä annat mut pois

Sä päästät mut pois

Kaikkeen tottuu

Hymyillään vaan

Ei oo muutakaan enää antaa

Luovutaan toisistamme hiljaa"

(Laura Närhi - Mä annan sut pois)

 

Eilen tämä kyseinen kappale alkoi soida mielessäni. Luin sen sanoituksia tarkemmin netistä ja niinkuin toivoinkin, se avasi portit surun tunteeseen. Kyyneleet poskilla valuen luin nuo sanat uudelleen ja uudelleen ja annoin tunteen tulla ulos. Peilistä katsoi suru ja pettymys, katkeruuskin. 

Annoin sun mennä, jotta voin pitää itsestäni kiinni. Pelkäsin, että vielä annan mahdollisuuden, vielä pakotan itseni löytämään toivoa ja yrittämään. Että vielä venyn ja joustan rajoistani hylätyksi tulemisen pelosta käsin. Mutta ei, tällä kertaa en enää. Nyt riittää.

Löysin taas itseni, ja sen myötä voimani. Sen voiman, joka herkästi on parisuhteissa vielä hiipunut ja jäänyt pelon alle. Nyt kohtasin tuon pelon. Seisoin sitä kohti suoraan katsoen, horjumatta. Tiedostaen ja tuoden esiin: Tässä ovat ehtoni, tässä rajani, tässä olen Minä.

Kiinni pidit sinäkin omista rajoistasi, et joustanut etkä ollut valmis luopumaan vuokseni. Niimpä vihdoin mulle oli selvää, miten tästä eteenpäin. Annoin sun mennä.

Olo on ollut erikoinen. Erilainen mitä odotin ja luulin. Kun aiemmin otin mahdollisen eron puheenaiheeksi tai ajatuksen tasolle, tunsin kuin murenevani menettämisen tuskasta. Ja ajattelin niin myös käyvän, kun se päätös lopulta tehdään. Voi toki olla, että mieleni ei vielä täysin ymmärrä tapahtunutta ja suurimmat tunteet ovat vasta tuloillaan. Eilen ainakin koin oloni hyvinkin epätodelliseksi ottaessani kylpyhuoneen pyyhetelineestä nimesi pois. Mielessä kävi myös monta kertaa nimesi ja ajatus, kuinka tästä ja tästä laittaisin sinulle viestiä, jos olisimme vielä yhdessä. Oli vaikea käsittää, että yhtäkkiä kaikki vain loppui. Kun kuitenkaan välillämme ei ollut riitaa, kaltoinkotelua tai edes sitä, että tunteet olisivat hiipuneet. Välillämme olivat elämän suuret kysymykset. Arvot, jotka tavallaan kohtasivat, mutta sitten kuitenkaan taas eivät. Valinnat, jotka tuntuivat liian vaikeilta. Asiat, joista olisi pitänyt luopua. Niimpä päätin vihdoin lopettaa saman kysymyksen ympärillä pyörimisen, asioiden ja ongelmien päässä pyörittämisen ja epävarmuuden tunteen sietämisen ja päätin jatkaa eteenpäin yksin. Ehkäpä jossakin on joku, jonka kohtaaminen tapahtuu sitten kun aika on, ja jonka kanssa vihdoin pääsemme sinne, minne en sinun kanssasi päässyt. Nyt kuitenkin annan eron tuomille tunteille tilaa ja erityisesti itselleni tilaa hengittää, olla ja katsoa, mihin elämä lähtee kuljettamaan. Pitkästä aikaa tuntuu, kuin matkassa kulkenut epävarmuuden tuoma painolasti olisi tipahtanut matkasta ja on taas kevyempi kulkea. Olen surullinen, mutta samalla myös helpottunut. Päätökset ja selkeys, ne antavat voimaa ja turvaa.

Voi myös olla, että olen jo niin monet kerrat tunnetasolla ollut eroamassa ja oikeastaan koko kesän jo valmistautunut tähän hetkeen tunnetasolla, että ehkäpä se suurin surutyö onkin jo tehty? Aika näyttää.

Jokatapauksessa nyt on aika olla rauhassa, itsekseen. Olla lempeä itselleen, omille tunteilleen ja hyväksyä kaikki vaiheet, joita eroprosessi tuo mukanaan. Antaa aikaa haavojen ja pettymysten sulaa ja muuttua toivoksi. Eilen olin vielä hyvinkin kyyninen oikeastaan kaikkea parisuhteisiin liittyvää kohtaan ja mietin, onkohan mulle olemassakaan sitä "oikeaa". Ehkä onkin vain niitä vääriä, jotka aina päättyvät pettymykseen. Ehkä olen niin tunnelukkojen sitoma, etten terveeseen ja turvalliseen suhteeseen edes pysty? Nyt kuitenkin tänään huomaan jo tuon kyynisyyden rinnalle tulleen edes hitusen myös toiveikkuutta. Ihminen on kuitenkin luotu olemaan yhteydessä toiseen, ja kaipaus kumppanuuteen on meihin kuin sisäänrakennettu. Siksi mun on ripustauduttava siihen toivoon. Toivoon myös siitä, että tämän suhteen kautta olen taas astetta vahvempi, eheämpi ja tietoisempi itsestäni. Ehkäpä se tuo jotakin vielä parempaa eteen, sitten jonakin päivänä, kun olen taas valmis. Nyt kuitenkin haluan vain olla ihan vain itseni kanssa. Ottaa aikaa myös omien unelmien, tavoitteiden ja arvojen rakentumiseen. Sen myötä olen myös lopulta valmis uuteen suhteeseen.