Sain pari päivää sitten lopputyöni palautettua. Vielä on viikon verran opintovapaata jäljellä, jonka kyllä ajattelin myös hyödyntää pariin syksyllä alkavan kurssin tehtäviin keventääkseni viimeistä etappia ennen valmistumista. Mutta niiden kanssa ei ole kiire enkä aio täyttää päiviäni koneella istumiseen. Huomaan nimittäin olevani myös väsynyt, sillä nämä kaksi kuukautta ovat olleet aika stressaavia. Ja nyt kun suurin työ on saatu päätökseen, on myös aikaa omille ajatuksille ja tunteille enemmän. Ja huomaankin, että tässä hiljaisuuden ja pysähtymisen tilassa niitä alkaa nousta.

Vasta nyt, muutama viikko lapseni omilleen muuton jälkeen alkaa konkretisoitua se, että pesä todellakin tyhjeni. Ettei ole kyse vain hetken poissaolosta, niinkuin armeijassa, vaan kahden elämän erilleen muutosta. Uuden elämänvaiheen alusta. Siitä, että ovi ei enää käy, huoneesta ei kuulu pelaamisen ääniä emmekä ole enää päivittäin lähellä toisiamme. Kun mieli alkoi ymmärtämään tämän, myös ikävän ja luopumisen tunteet alkoivat nousta pintaan. Muuttopäivä ja sen jälkeiset päivät menivät vielä sellaisessa alkuhuumassa. Olin jo pitkään suunnitellut miten uudistan poikani huonetta ja saan kotiani järjestettyä uudelleen, kun yksi huone vapautuu. Samalla olin myös innoissani ja ylpeä poikani uudesta elämänvaiheesta, itsenäistymisestä ja omasta kodista. Tuntui myös vapauttavalta saada enemmän omaa tilaa, hiljaisuutta ja vapautta olla kotona miten itse haluaa. Ostaa vain itselleen ruokaa ja siivota vain omia sotkuja. Ja edelleen nautin myös tämän uuden elämänvaiheen tuomista hyvistä ja jo odotetuista eduista. Mutta samalla ikävöin ja kaipaan. Olemmehan olleet kaksi poikani kanssa tiiviisti jo monen monta vuotta. Ja yhtäkkiä sitä ei olekaan.

Uusi elämänvaihe herättää myös huolta: miten yhteydenpitomme rakentuu nyt, kun sitä ei luonnostaan tapahdukaan? Etäännymmekö toisistamme, ja miten ylläpitää sitä yhteyttä ja pysyä läheisissä väleissä? Pysynkö enää kartalla poikani elämästä ja kuulumisista? Tiedän, ettei puhelimen välityksellä yhteydenpito ole se vahvuuteni. Emmekä ole tähän asti juurikaan olleet sitä kautta yhteydessä, sillä olemme nähneet melkein päivittäin. Mutta nyt kun emme näekään niin usein tai välttämättä edes joka viikko, tulisi vahvistaa tätä puolta ja löytää se sopiva tapa ja rytmi pitää yhteys toiseen. Samalla myös olen hieman epävarma siitä, minkä verran olisi hyvä olla yhteydessä, etten tuppaannu poikani elämään liikaa. Itsenäistyvä nuori kun tarvitsee myös sitä omaa tilaa. Toisaalta, ehkä hänkin pohtii ja toivoo näitä samoja asioita. Ehkä molemmat ovat tämän uuden elämänvaiheen edessä vähän sormi suussa, että mitenkäs nyt. Ehkä pitää myös luottaa siihen, että toinen kyllä ilmaisee jos haluaa enemmän omaa rauhaa. Ja ehkä liikaa taas mietin, mitä toinen mahdollisesti ajattelee tai toivoo, sen sijaan että toimisin sen mukaan miltä itsestäni tuntuu. Hylätyksi tulemisen pelko. Sehän tässä taas on aktivoitunut. Ja siihen liittyen riittämättömyyden tunne. Sellainen tyhjyys, kun se äitiyden ja vanhemmuuden roolin tuoma merkityksellisyyden tunne vähän kuin rapisee ja etsii uudenlaista pohjaa. Sellaista, jossa minua ei tarvitakaan enää niin paljon. 

Onhan tämä iso asia. Oikeastaan aika valtava. Ja se herättää itsessä vähän kuin sellaisen henkisen kriisin. Mille on annettava vain aikaa ja tilaa. Nyt tuntuu tältä ja nämä tunteet kuuluvat osana tähän uuden alkuun ja siihen totutteluun. Tunteiden kautta voi myös löytää jotakin uutta ja niiden avulla ohjaudun ehkä myös sitä kohti, mitä kaipaan. Uudenlaisen suhteen rakentamiseen poikani kanssa, yksin olemiseen ja oman elämäni täyttämiseen sellaisilla asioilla, jotka ovat itselleni merkityksellisiä. Tämän kautta voin myös tutustua itseeni uudella tavalla. Kun jokin muuttuu, myös, minä muutun.