Uskon vahvasti siihen teoriaan, että ihmisen fyysiset vaivat/sairaudet johtuvat suurelta osin tunne-elämän ongelmista tai ns. lukoista ja siitä, että ihminen ei kuuntele itseään. Tämän olen saanut todistaa myös omalla kohdallani, kun viime viikolla selkäni päätti laittaa mut pysähtymään ja jäämään kotiin. Se halusi kertoa mulle, että nyt on aika pysähtyä kuuntelemaan itseäni ja levätä. Mitä sitten tätä ennen on tapahtunut? Olen opiskellut, käynyt töissä, treenannut salilla ja aloittanut uuden parisuhteen. Etäsuhteen, jolloin näkemiset ovat vapaapäivien varassa ja vaativat vähän organisointia ja suunnittelua. En ole myöskään koko kuluneen syksyn ja talven aikana ollut päivääkään sairaslomalla, joten ehkä nyt on todella syytä vähän hengähtää ja ottaa aikaa ja tilaa levolle ja minulle itselleni, kunnioittaen tuota kipua joka sai mut tämän ymmärtämään. Jollakin tavalla olen siis jopa kiitollinen selälleni tästä. Sen lisäksi, että kaipaan lepoa, niin huomaan myös että tietyt tunteet, joita parisuhde on nyt nostanut mussa esiin, pyrkivät pintaan. Uskallan jopa sanoa, että selkäkipuni ilmentää näitä tunteita.  Käsittelemätöntä vihaa ja surua. 

Koen vihdoin löytäneeni ihmisen, joka tuntuu tasapainoiselta, turvalliselta ja luotettavalta, ja joka kunnioittaa mua tavalla, johon en ole tottunut ja joka on mulle jopa vierasta ja hämmentävää välillä. Sanoinkin ystävälleni, että välillä jopa tuntuu, kuin hän kunnioittaisi mua enemmän kuin mitä itse itseäni kunnioitan. Mikä pistää myös miettimään, että itselläni on ehkä työstettävää tähän asiaan liittyen ja on ehkä syytä pohtia, minkä verran tosiasiassa kunnioitan ja arvostan itseäni?

Ensimmäistä kertaa koen olevani valmis olemaan tämän kaltaisen ihmisen kanssa. Tähän asti omat tunnelukkoni ovat vieneet mut niiden väärien ihmisten luokse. Sellaisten, jotka ovat itse tunne-elämältään rikkinäisiä ja jotka eivät arvosta tai kunnioita mua tavalla, jonka ansaitsen. Ihminen kun vetää puoleensa sellaisia ihmisiä, jotka ovat peilejä ihmisen suhtautumisesta itseensä. Vasta päästyäni kosketuksiin edes jossakin määrin omien rajojeni suhteen ja sitä kautta vahvistanut kunnioitustani itseäni ja tarpeitani kohtaan edellisen suhteen päättyessä, olen päässyt siihen pisteeseen, että voin olla tämän kaltaisen ihmisen kanssa, jonka olen nyt elämääni saanut. Hänen kauttaan saan ehkä kasvaa itseni kunnioittamisen suhteen vielä lisää ja saan peiliä niille asioille, joita olen itsessäni ja omien tarpeitteni suhteen väheksynyt. Tällaisen ihmisen kohtaaminen herättää kuitenkin myös ihan eri tavalla menettämisen/hylkäämisen pelon minussa itsessäni. Eikä asiaa auta se, että etäsuhteen vuoksi näkemiseen tulee taukoja. Se todella aktivoi niitä tunnelukkoja mussa esiin ja huomaan aina välipäivien aikana, että pelot ja epäilykset alkavat nostaa päätään. Jopa siinä määrin, että lopulta mun puolustusmekanismi laukesi päälle ja onnistuin katkaisemaan yhteyden tunteisiini. Niin niihin hyviin, kuin sitten ikäviinkin. On vain turta ja sellainen ok-olotila. Ei ns. kuumaa eikä kylmää, vaan haaleaa. Jossain sisimmässäni tiedän mitä tunnen tätä ihmistä kohtaan, sen verran olen vuosien varrella saanut tätä puolustumekanismiani purettua, että täysin se ei poista mun tunteitani. Ja hetkittäin ne syvimmät tunteet tulvahtavat esiinkin muistuttaen itsestään, kunnes taas menetän niihin yhteyden. Tuntuu, kuin olisin työntänyt tunteeni ikäänkuin pulloon, jonka korkkia säätelen auki asentoon vain sen verran, että vain osa tunteista pääsee vapaaksi. Säätelen niitä hyviä tunteita, jotta ne ikävät pelot ja muut tunteet sen takana eivät nostaisi päätään. Näin olen turvassa omilta tunteiltani eikä sitä kipeintä kohtaa minussa tarvitse kohdata.

Ikävä kyllä, ihminen ei ole kone eikä tunteita voi vain ohjelmoida pois päältä ja kontrolloida. Se toimii ehkä jonkin aikaa, mutta jossakin vaiheessa ne tunteet ilmentävät itseään, joko kehon kautta tai sitten mielen hajoamisen kautta. Mulla se alkoi ilmetä ensin vihan tunteena. Aggression avulla puolustin itseäni, omia rajojani mm. töissä ja tartuin epäkohtiin. Purin tuota vihaa ns. oikeisiin asioihin, mutta en pysähtynyt kuuntelemaan, mitä sen todellinen sanoma mulle oli. Olinko todella näin vihainen näille asioille ja epäkohdille, vai kertoiko tuo tunne ehkä jotakin syvempää minusta itsestäni. Näin jatkoin, kunnes selkä päätti mut pysäyttää kuulemaan. Yritin vielä sinnitellä töissä, mutta lopulta kuitenkin luovutin kun aloin itkemään selkäkivun myötä työpäivän aikana. Työkavereilleni tämä reaktio ehkä näyttäytyi sellaisena, että selkäkipu saa mut itkemään. Itse kuitenkin koin, että selkä ei ollut niin kipeä siinä vaiheessa itkureaktioo nähden, vaan se aktivoi mussa esiin sen perimmäisen tunteen. Olin surullinen. Sisäinen lapseni itki, koska en kuullut sen puhetta. Olin väsynyt olemaan vihainen, olin väsynyt kipuun. Enkä ehkä niinkään selkäkipuun , vaan siihen johonkin kipuun sisälläni.

Vihan tunteen kautta ohitin sisäisen lapseni hennon äänen ja sen syvimmän tarpeen ja puskin eteenpäin. Kohdistin ajatukseni ja energiani toimintaan ja tekemiseen ja itseni puolustamiseen. Kunnes itku puski läpi.

Jäin sairaslomalle ja olen nyt kuunnellut itseäni ja kehoani enemmän. Huomaan, että aina kun jokin aktivoi edes ajatuksen tasolla tuota pelkoa hylätyksi tulemisesta esiin, selkäni vetää aivan kramppiin. Jopa niin pahasti, että olen muutaman kerran itkenyt ihan sitä kipuakin. Tämän kautta olen ymmärtänyt, miten paljon minulla on sisimmässä lopulta surua tähän asiaan liittyen. Itkemättömiä itkuja,niistä pettymyksistä ja hylätyksi tulemisen kokemuksista, joita elämässäni on ollut. Nyt se elää kehossani traumana. Katkaisten yhteyden tunteisiini, näyttäytyen vihan tunteena ja ilmentyen lopulta myös fyysisinä kiputiloina.

Ihminen ei voi padota tai kieltää tunteitaan. Ne eivät katoa mihinkään, vaan patoutuvat. Jossakin kohtaa tuo pato murtuu, jos ihminen ei itse sitä ymmärrä murtaa. Itselläni tämä ilmeni ensimmäisiä kertoja vuosia sitten, ennen kuin paloin loppuun, paniikkikohtauksina, joita koin aina yrittäessäni olla parisuhteessa. Silloin en edes ymmärtänyt mistä oli kyse, en päässyt kiinni millään tasolla tunteisiini tai ajatuksiin, jotka paniikin laukaisivat. Kadotin myös täysin yhteyden kaikkiin tunteisiini, jolloin parisuhteetkin kariutuivat. Vasta loppuunpalamisen ja vuosien terapian myötä olen alkanut ymmärtää itseäni enemmän ja paniikkikohtauksetkin ovat jääneet sen myötä pois. Paniikkia varmaankin laukaisi juurikin se, etten ymmärtänyt mitä mussa tapahtuu. En ymmärtänyt, että tosiasiassa pelkään kuollakseni läheisyyttä, koska se veisi mut sen suurimman pelon juurelle: että mut hylätään, että en kelpaa. Nyt näen tämän kaiken, mutta edelleen mieli toimii sen pelon kautta. Enää en kuitenkaan halua paeta ja selkäni ansiosta jouduin todella nyt pysähtymään. Tällä hetkellä, tässä pysähtyneessä tilassa haluan tutkia sisintäni ja löytää yhteyden tuohon kipeimpään kohtaan. Koen, että ehkä alan vihdoin olemaan valmis kohtaamaan sen sisäisen lapsen ja hänen tunteensa. Olen paljon päässyt eteenpäin näiden kipujeni kanssa tähän asiaan liittyen kun katson matkaani taaksepäin, mutta uskon, että vielä on paljon taivalta edessä, koska tähän asti olen onnistunut ohittamaan sen kaiken juuren. Sitä kun on lopulta mentävä ihan sinne pelon juurelle, jotta siitä voi vapautua.