Olen kirjoittanut tästä(kin) aiheesti ennenkin, mutta olen taas pohtinut aihetta ja tuli tarve kirjoittaa ajatuksia ylös.

Kaikilla meillä on pelkoja. Jotkut kokevat ne vahvemmin kuin toiset. Toisilla niitä on enemmän, toisilla taas vähemmän. Mutta silti niitä on meillä kaikilla. Pelon tehtävä on varoittaa vaarasta, pistää meidät varuilleen ja valmiuteen puolustautua tai paeta jotakin. Paniikkihäiriöisellä pelon tunne laukeaa yli herkästi, jolloin on opeteltava erottamaan, milloin pelkoon on todella syytä ja milloin taas se pitäisi jättää huomiotta ja keskittyä vain rauhoittumaan ja näkemään asiat oikeasta perspektiivistä, realistisesti, eikä pelko-linssien läpi.

Pelko on ehkä tunteista se kaikista vaikein kohdata. Jos pelon kanssa ei ole balanssissa, se voi lamaannuttaa tai sitten saada kehon ja mielen ylivirittymään ja ikäänkuin hälytystilaan. Aivoihin menee viesti, että tästä on keksittävä keino perääntyä tai sivuuttaa tämän tunteen aiheuttaja jotenkin. Jos pelko tuntuu liian suurelta tai sen käsittelyyn ei ole tarpeeksi keinoja, sen pyrkii torjumaan kaikin keinoin. Tällöin pelon saattaa kohdistaa tai piilottaa eri asioiden taakse. Ja sitä kautta myös se todellinen pelon syy jää kohtaamatta, jolloin sen löytääkin aina vain uudestaan ja uudestaan edestään, niin kauan kun ei kohtaa sitä tunnetta pelon ottaman muodon alla.

Joku voi pelätä hämähäkkejä, toinen sairauksia tai lääkkeitä, joku pelkää matkustamista tai uusien ihmisten kohtaamista. Mutta niin kauan kun välttelee pelkoa tai ottaa uhrin aseman sen ilmaantuessa, eikä pysty katsomaan sitä silmiin ja kohtaamaan kasvoista kasvoihin, se ei poistu. Se kiusaa ja kummittelee yhä uudelleen ja uudelleen ja ottaa yhä enemmän valtaa elämässä. Yksi pelko saa pikkuhiljaa rinnalleen muita pelkoja. Lopulta ainoa keino vaientaa sen ääni, on katsoa sitä silmiin ja todeta, että "siinähän sinä taas olet, jatketaanko tästä yhdessä eteenpäin?" Pelko lähtee vain kohtaamalla. Ja nimenomaan kohtaamalla sen todellinen syy, ei vain sen hetkistä pelon kohdetta. Ja löytämällä pelon rinnalle sen vastakohdan, rakkauden. Kun rakkaus kulkee käsikädessä pelon kanssa, on pelkokin helpompi kestää ja kohdata. Se ei tunnu enää samalla tavalla uhalta, vaan siitä tulee osa itseä. Ihan niinkuin kaikista muistakin tunteista.

On tärkeää ymmärtää, mikä pelon juuri on. Esim. Miksi pelkään sosiaalisia tilanteita? Olenko saanut joskus häpäisevän kokemuksen ollessani tekemisissä uusien ihmisten kanssa? Vai olenko kenties napannut tämän pelon joltakin toiselta, vanhemmiltani? Juuren löytäminen ei ole aina helppoa. Ja kun yhdestä lonkerosta selviää, löytyykin toinen. Pelkoaan saattaa myös hävetä, jolloin sitä yrittää peitellä tai naamioida. Sen ehkä yrittää kieltää myös itseltään ja selittää pelkonsa niin, että siitä tuleekin uskottava ja oikeutettu. Silloin ei tarvitse myöskään kohdata häpeää. Itse huomaan, että yhdistän herkästi pelkoon heikkouden. Ja se taas nostaa esiin häpeän, jolloin sitä yrittää peitellä. Heikkouttahan ei kuitenkaan ole pelätä, vaan olla kohtaamatta pelkoaan. Toisin sanoen, pelottomuus ei tee ihmisestä rohkeata, vaan toimiminen pelosta huolimatta. Paljon pyrin toimimaan tällä periaatteella, mutta välillä löydän itseni tilanteesta, jossa pelko sanelee suunnan ja toiminnan ja minä nyökyttelen päätäni ja uskon sen valheita.

forest1.jpg