..On valmis ottamaan askeleen. Tämä ajatus mulle jotenkin kirkastui tänään saunan lauteilla istuessani ja käydessäni läpi viime päivien tapahtumia ja tunnemyrskyä.

Mä olen pohjimmiltani aika turvaton ja uusien valintojen tai muutosten tekeminen elämässä vaatii multa aina enemmän tai vähemmän ponnisteluja. Olen myös jättänyt tekemättä asioita, koska uusi ja vieras on tuntunut liian pelottavalta, vieraalta ja uhkaavalta. Tämän tiedostettuani olen pienin askelin puskenut tätä toimintamallia ja pelon tunnetta päin. Niissä suuremmissa askeleissa pelko on kuitenkin vielä toiminut jarruna. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii mun parisuhteet. 

Ennen juoksin aina karkuun siinä kohtaa, kun huomasin ihastuvani. Pelkäsin niin paljon läheisyyttä ja toiseen sitoutumista. Kuitenkin pohjimmiltani tiesin kokoajan, että tahdon parisuhteen, tahdon yhteisen jaetun elämän ja kumppanuuden jonkun kanssa. Nyt olen jo päässyt pelkoni suhteen siihen pisteeseen, että olen pystynyt seurustelemaan vakavasti 1,5 vuotta. Kuitenkin ns. "sopivan etäisyyden päästä", eli etäsuhteesta käsin. Tämä on samaan aikaan pistänyt mua kohtaamaan hylätyksi tulemisen pelkoani, josta olenkin paljon tänne kirjoittanut, mutta samaan aikaan antanut mulle rohkeutta ottaa sen askeleen ja päästää toisen mun lähelle ja mun elämääni. Olen saanut jopa niin paljon rohkeutta, että olen pystynyt alkaa näkemään ja haaveilemaan yhteisestä tulevaisuudesta ja kodista tämän ihmisen kanssa. Toivomaan ja odottamaan sitä. Etäsuhteeseen liittyy kuitenkin tulevaisuuden suhteen enemmän epävarmuustekijöitä, kuin lähisuhteessa. Ilmoilla on kysymyksiä, kumpi muuttaa ja milloin muuttaa.? Saammeko elämät yhdistettyä niin, että molemmilla on hyvä olla eikä se muutos vaadi toiselta kohtuutonta luopumista asioista ja omista arvoista?  Miten kauan jaksamme olla tässä ja luottaa, että asiat järjestyvät ja odotus palkitaan? 

Kuitenkin samaan aikaan, kun olen tuskaillut noiden kysymysten ja epävarmuuden kanssa, olen jotenkin epäröinyt tuoda toiselle osapuolelle esiin, miten paljon näitä asioita pohdin ja miten kovasti jo haluaisin ja haaveilen siitä, että alettaisiin ottaa niitä askeleita tuota yhteistä elämää kohti.

Pelko. Se on ohjannut tässäkin mun toimintaa. Olen ollut kuin kahden narun päässä, jossa toinen repii kohti uutta ja tulevaa, ja toinen pistää jarrua, koska pelkää uutta, vierasta ja tuntematonta. Kuitenkin viime viikkoina tuo tuska ja pelko paikalleen jymähtämisestä ja vahvoina siintävät toiveet ja haaveet siitä, mitä haluan elämässäni saavuttaa ja kokea, on nostanut niin isosti päätään, että lopulta se pelko ja ahdistus, että elämä voikin jäädä elämättä, voitti pelon muutoksen ja uuden suhteen. Ja sen kautta pääsin pisteeseen, että jotenkin nuo mun toiveet kirkastuivat entisestään ja koenkin olevani valmiimpi ottamaan niitä askelia sitä kohti, enemmän kuin vielä hetki sitten. Olen valmis selvittämään, voisimmeko todella saada ne tarvittavat askeleet otettua, jotka yhdistäisivät elämämme. Ja ensimmäinen askel sen suhteen, on tuoda toiselle hyvin selväksi mitä haluan ja selvittää, kohtaavatko arvomme sen suhteen, että se olisi mahdollista.

Kun muuttumattomuudesta tulee kivuliaampaa, kuin muutoksesta, on turvatonkin ihminen valmis ottamaan sen askeleen kohti muutosta. Voimat ja aggressio, jota muutoksen eteenpäin viemiseen tarvitaan, alkavat löytyä. Voimaannun. Vielä mulla ei ole vastauksia. Enkä vielä ole valmis luovuttamaankaan tämän parisuhteen osalta. Mutta en ole valmis myöskään odottamaan enää kovin pitkään niitä konkreettisia askeleita kohti muutosta. Elämä on nyt ja se on tarkoitettu elettäväksi, ei odottamiseksi. Koskaan ei voi tietää, mitä nurkan takana odottaa, mitä esteitä tai vastoinkäymisiä tulee, jotka voivatkin estää saavuttamasta jotakin, jonka on vaan odottanut tapahtuvan tekemättä asian eteen mitään. Mä en tässä vaiheessa elämääni pysty muuttamaan toisen luo, mutta olen valmis jakamaan yhteisen kodin ja arjen ja valmis sitoutumaan papin aamenen edessä, ja se on multa jo aika helvetin iso askel eteenpäin.