Tänään aamukahvia juodessa mietin elämääni. Sitä, miten se on muuttunut tämän kolmen vuoden prosessini aikana. Mitä se oli ennen ja mitä se on nyt. Ja mieleeni nousi Johanna Kurkelan laulu "Tahdon elää".

Tahdon elää, niin etten vanhana mä joudu katumaan. Tahdon elää, löytää sateenkaaren päästä satumaan. Tahdon tanssia ja laulaa, tahdon itkeä ja nauraa. Tahdon elää, tahdon elää.

https://www.youtube.com/watch?v=9_PJIwu1PGU

Tämä laulu soi nyt taustalla tätä kirjoittaessa ja saa kyyneleet silmiini. Liikutun. Miten olen voinutkaan, niin monta vuotta vain jättää elämättä. Olen elänyt ne vuodet vain sen pienen, tutun ja turvallisen kuplani sisällä ja voinut pahoin. Niin moni asia on saanut mut käpertymään siihen kuplaani, rakentamaan sen yhä tiiviimmäksi ympärilläni. Hymy ei ole yltänyt silmiin asti, se on ollut vain rakenteellista. Nyt viime aikoina, viimeksi eilen kuulin kommentin hymystäni. Se on muuttunut. "Miksi sä hymyilet noin iloisesti?" Kysyi eräs ihminen multa eilen illalla. Ja koen sen itsekin. Hymyni yltää sieluuni asti. Siinä on elämän maku. Niinkuin myös kyynelissäni. 

Olin eilen festareilla. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Ostin lipun jo keväällä, mietittyäni muutaman kerran, että tuonne voisin haluta. Päätin sitten yhtenä iltana, että nyt en vain mieti vaan toimin ja kuuntelen sitä haluamisen ääntä. Ostin lipun ja sen jälkeen yritin alkaa saamaan sinne seuraa. Festarin lähestyessä seuran saaminen näytti kuitenkin jo aika huonolta, kukaan ei oikein ollut lähdössä. Olin jo myymässä lippua ja ajattelin että en mäkään sitten, mutta lippu olisi mennyt kaupaksi todella huonoon hintaan joten lopulta päätin että hitsi, mähän menen sinne sitten vaikka yksin. Kuuntelen siellä vaikka pari tuntia musiikkia keskittyen siihen ja nauttien siitä, ja lähden sitten pois jos siltä tuntuu. Tosin sen valan tein itseni kanssa, että ahdistuksen tai pelon takia mä en lähde. Ajattelin, että saan tästä silti yhden kokemuksen lisää, pitäen kiinni myös suunnitelmastani. Niin mä sitten lähdin festareille. Tiesin, että siellä ainakin yksi kaveri on, mutta tiesin myös etten välttämättä siinä seurassa koko iltaa jaksaisi, koska hänellä on hiukan erilainen tyyli juhlia kuin mulla. Kutkuttava jännitys vatsanpohjassa menin festareille, tietäen että saatan olla kokoajan yksin tai sitten saada yllättävää seuraa. Oli mahtava tunne huomata, että olin avoin kaikelle. Ollessani yksin, olin avoin uusille mahdollisuuksille. Annoin elämälle tilaisuuden. Ensimmäistä kertaa elämässäni menin noin massiiviseen tapahtumaan yksin, enkä tuntenut ulkopuolisuuden tunnetta, en ahdistusta. Oloni oli hyvä. Olin läsnä ja nautin. Keskityin musiikkiin, tunnelmaan, nautin auringosta ja fiilistelin, tanssin. Vieläpä täysin selvinpäin. Hetken verran olin kaverini kanssa, johon sattumalta törmäsin ihmispaljoudesta huolimatta. Hänellä oli jo kova vauhti päällä ja miesseuraa, joten mulle tuli aika pian olo, että hakeudun sivummalle fiilistelemään itsekseni ja se tuntuikin oikein hyvältä. Tanssin, katselin ihmisiä ja nautin olostani. Olin ehkä pari tuntia yksin, kunnes sitten törmäsin facebook tuttavaani ,jota en ole koskaan edes "livenä" nähnyt. Moikkasin iloisesti ja vietimme lopun illan yhdessä. Menemme ehkä vielä kahville tms. tässä joku päivä.

Mulle oli todella tärkeä kokemus huomata, että olin sinut yksin olemiseni kanssa. Minä, joka vielä pari vuotta sitten ahdistuin ajatuksestakin olla tuollaisessa paikassa yksin. Se yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne oli niin maahan polkevaa ja ahdistavaa, etten kestänyt sitä hetkeäkään. Mutta kun olen alkanut tulemaan sinuiksi itseni kanssa, rakastamaan itseäni ja hyväksymään itseni, olen myös huomannut että nämä tällaiset tilanteet eivät olekaan enää niin kamalia. Oikeastaan niistäkin voi nauttia ja vimeaikoina olen huomannut jopa tarvitsevani niitä kokemuksia. Huomatakseni, että olen sinut itseni kanssa niissäkin tilanteissa. Ne voi ottaa seikkailuna.

Aloitin pienin askelin, menemällä ensin kavereiden illanistujaisiin, joissa en tuntenut muita kuin juhlan järjestäjän. Näitäkin tilasuuksia välttelin ennen, koska koin niin voimakasta ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta. Aina löytyi tekosyy, miksi en voisi tulla jos kutsuttiin.  Rakkauden myötä, hyväksyin itseni sellaisena persoonana, joka näissä tilaisuuksissa olin. Ja otin irti illasta sen mitä oman persoonani puitteissa halusin ottaa. Nautin ihmisistä, hauskoista jutuista, hyvästä ruuasta ja tunnelmasta. Ja vain siitä että sain olla siinä. Tiedostaen, että minä olen tällainen ja saan sellainen ollakin. Mun ei tarvitse pitää ääntä itsestäni, olla kokoajan huomion keskipisteenä ja silti saan tuntea kuuluvani joukkoon ja olevani hyväksytty. Hyväksytyksi tulemisen tunne loppujen lopuksi lähtee itsestä. Ulkopuolisuuden tunne, se lähtee kun alkaa hyväksyä itsensä. Sitä kautta pystyy myös ottamaan toisten hyväksynnän vastaan eikä koe jatkuvasti olevansa se yksi palikka joka ei kuulu joukkoon tai joka on väärän värinen.

Olen tietoisesti viimeisen vuoden aikana mennyt epämukavuusalueille, mennyt turvattomuuden tunteen keskelle ja kokenut sen, ottanut sen vastaan ja päästänyt irti. Jollekin ne voivat olla pieniä juttuja, mutta mulle ne ovat olleet suuria, vaikkakin pienistä askelmista koostuvia. Näiden kokemusten myötä, olen alkanut pikkuhiljaa hahmottamaan kuka oikeastaan olen. Ja tajunnut, että se vanha minä, se en ollutkaan se Oikea minä. Se oli se pelokas tyttö kuplan sisällä, joka ei maistanut eikä haistanut elämää ja pysyi näkymättömänä, jopa itselleen. Nyt olen alkanut tajuamaan, että minä haluan elää. Haluan maistaa, haistaa, kokea elämää. Kokeilla rajojani, vastata haasteisiin, ottaa askelia itseäni kuunnellen. Sitä voimaannuttavaa ääntä kuunnellen, jättäen huomiotta sen lannistavan äänen joka edelleen yrittää vierellä kuiskutella. En edelleenkään tiedä varsinaisesti mitä elämältäni haluan, mutta sen tiedän että haluan elää. Nyt olen vaiheessa, että kokeilen eri asioita. Haluan kokemuksia, jotta alan hahmottaa mikä niistä on todella osa mua ja mihin suuntaan niiden kautta alan kulkea. Haluan alkaa ja olen alkanutkin jo, sanomaan Kyllä. Kyllä eteeni tuleville mahdollisuuksille, kyllä uusille ihmisille. Se pelottaa välillä, joskus enemmän, joskus vähemmän. Mutta joka kerta se rikastuttaa ja vahvistaa mua ihmisenä.