Mä olen aina ollut perso makealle, ja ylipäätään ruualle. Omalta äidiltäni olen oppinut terveellisen kotiruuan valmistamisen ja oikeastaan ns. päivittäiset ateriat ovat yleisesti ottaen terveellisiä. Ongelmani on enemmänkin ollut sitten ne ylimääräiset herkut aterioiden jälkeen tai välissä. Suklaa, leivonnaiset, lakut, siinä ehkä ne pahimmat kiusaukset. Onnekseni nämä kiusaukset eivät ole juurikaan heilautelleet painoani, mutta olen silti tiedostanut, että ei se hyväksikään ole ollut syödä niin paljon. Burnout sai aikaan kuitenkin toisenlaiset reaktion. Ruokahaluni katosi ajoittain kokonaan. Sain oikeastaan ihan kuvotuksen jos yritin syödä jotain. Välillä oli päiviä, että oli pakko elää vain proteiinijuomalla ja banaanilla, ne olivat ainoat jotka sain nieltyä alas. Sitten taas kun ruokahalu välillä palasi, oli nälkä ihan hirmuinen ja mässäsin oikein urakalla, sallien sen myös itselleni koska halusin painoni nousuun. Lapsen isästä erottuani ja burnoutin läpi käytyäni, painoni laski yhteensä 7 kg, ,joka on minun kokoiselleni todella paljon. Painoin pahimmillaan saman verran mitä 10 vuotta sitten, eli ollessani teini-ikäinen.  Pikkuhiiljaa toipuessani paino alkoi taas nousta kun ruokahalukin alkoi palaamaan ja normalisoitumaan. Nyt olen jo palannut takaisin lähes entiseen painooni. Välillä edelleen tulee hetkiä, jolloin ruokahalu jonkin stressaavan tilanteen tai tunnekuohun aikana katoaa, mutta ei enää niin että en pystyisi syömään, eikä se kestä pitkiä jaksoja. Ja ero on tullut myös entiseen siinä, että minua ei kuitenkaan kuvota. Pystyn syömään normaalisti, vaikkakaan mitään mielitekoa siihen ei ole. Tämä edistys on tullut sitä kautta, että olen tehnyt töitä hyväksyäkseni ruokahaluttomuuden. Olen voimakkaasti kehollani reagoiva ihminen ja näin on tuleva aina varmasti olemaan. Olennaista on se, että opin pärjäämään niiden tunteideni kanssa, niin että ne eivät vie minua vaan minä niitä. Ja että hyväksyn itseni tällaisena. Hyväksyen myös sen, että aina ei vain ruoka maistu, mutta tiedostaen silti, että syötävä on siitä huolimatta. Se on sitä itsensä rakastamista, omasta sisäisestä lapsesta huolehtimista ja sen lapsen tarpeista huolehtimista. Ennen huomasin, että  kehon reaktiot vain lisäsivät omaa ahdistustani ja masennustani. Nyt en suostu enää siihen, vaan joka kerta jos ahdistava olo tulee ja se vaikuttaa ruokahaluuni (niinkuin yleensä aina käy), käyn itseni kanssa keskustelun, että "nyt musta tuntuu tältä, mutta mä hyväksyn sen ja syön silti".

Viime aikoina olen pistänyt merkille  myös sellaisen asian, että enää minun herkutteluni/mässäilyni ei ole sitä luokkaa mitä se vielä 1-2 vuotta sitten oli. Olen edelleen perso makealle ja rakastan hyvää ruokaa, mutta herkutteluhetkeni eivät enää ole "överimässäilyä". Raja tulee vastaan paljon nopeammin ja pysty myös hillitsemään himojani. Itse uskon tämän johtuvan siitä, että nykyään voin henkisesti paremmin kuin vuosiin, väittäisin jopa että paremmin kuin yli 10 vuoteen. Vasta nyt sen eron tajuaa, kun se on niin konkreettinen. Herkuttelen edelleen ja varmasti enemmän mitä suositus olisi, mutta keho/mieli pistää nopeammin rajat vastaan, koska voin nykyään paremmin.