Luin tänään muistiostani terapeuttini sanat helmikuulta, jolloin olimme puhuneet peloistani ja reaktioistani liittyen parisuhteisiin ja miehiin. Hän sanoi, että kun parisuhteessa läheisyys lisääntyy, mussa aktivoituu pelko joka saa mut katkaisemaan yhteyden tunteiltani ja ottamaan etäisyyttä toiseen. Toisin sanoen, hylkään itse itseni ennenkuin toinen ehtii sen tehdä. Tuota muistiota kun luin, voin todeta että paljon on menty eteenpäin muutamassa kuukaudessa. Läheisyyden ja hylätyksi tulemisen pelko enää harvoin saa mussa reaktion, että katkaisisin tunteiltani yhteyden. Nykyään yhä enenevissä määrin mä todella tunnen tunteeni. Niin hyvät kuin huonotkin. Pelko sen sijaan ei ole kadonnut. Mutta se on muuttanut muotoaan. Ja joka kerta kun jokin tilanne sen saa pintaan, ei se enää seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa nouse samalla tavalla. Mutta paljon niitä ikävien ja vaikeiden tunteiden sietämisiä ja kohtaamisia olen joutunut viime aikoina työstämään.

Tuntuu kuin menisin tunteiden vuoristoradassa, jossa välillä on tasaisempaa, sitten tulee nousuja ja laskuja ja välillä jokin pieni asia, saakin mut yhtäkkiä suistumaan kuin raiteiltani. Tuo raiteilta suistuminen tapahtuu, kun koen että menetän kontrollin. Ja kun koen menettäväni sen parisuhteessa, (jota tapahtuu usein, koska lopulta en voi kontrolloida tätäkään asiaa) menetän sen myös tunteideni suhteen. Tuntuu, että vihan ja surun tunteet kuin vyöryvät yli ja katastrofiajatukset alkavat nostaa päätään. Näen parisuhteeni vain haasteiden ja uhkakuvien kautta ja suren jo valmiiksi menettämisen ja pettymyksen tuskaa, vaikka varsinaisesti mitään siihen viittaavaa ei olisikaan tapahtunut. Järki sanoo, ettei tunteille tuossa määrin ole syytä, mutta se järjen ääni jää tuon tunnekuohun kanssa kakkoseksi. Alan tulkita tilanteita tuon hylkäämisen tunteen kautta ja etsimään toisesta tai parisuhteesta syitä, jotka vahvistaisivat sen pelon todeksi, että se on tuhoon tuomittu. Ja näistä tulkinnoista tulee mulle kuin toinen totuus. Samaan aikaan kun järki sanoo, että pelot ovat vain omaa tulkintaani ja mielikuvituksen tuotetta, ei tunne siltikään päästä irti ja se puhuu toista. Tuolloin on vaikeaa luottaa, että ehkä tässä voisikin käydä hyvin. Alan enemmänkin ajatella, että joko suhde kaatuu olosuhteiden haasteisiin tai sitten toisesta löytyy jokin sellainen piirre, joka koituu suhteemme kohtaloksi. Tai jos ei näistä kumpikaan, niin sitten toinen kyllästyy muhun, mun aaltoiluun, mun epävarmuuteen ja pelkoihin eikä kestä mun tunteita.

Voin sanoa, että tuo tunne on yksi vaikeimmista sietää. Mutta tiedän myös, että muuta vaihtoehtoa ei ole kuin käydä ne läpi. Vain sitä kautta voi vapautua. Ja onneksi saan tässä vuoristoradassa kokea myös niitä onnellisuuden huippuja. Kun olo on kevyt, tasainen ja niin kiitollinen siitä ,että saan olla juuri tämän ihmisen kanssa. Ja tähän mennessä kaikki pelkoni ovat lopulta näyttäytyneet aiheettomiksi. Mörkö on kadonnut, kun sen on kohdannut. Ja joka kerta olen saanut lopulta sen kokemuksen, että tämä ihminen edelleen on vierelläni ja välittää aidosti. <3  Toivon todella, että niin on myös jatkossakin. Ja että jonakin päivänä voisin pystyä jo luottamaan enemmän, ja suistumaan raiteilta vähemmän.