Tämä poikkeusaika on todella pistänyt pysähtymään. Pysähtymään ja kohtaamaan itseni, oman elämäni ja tunteeni. Se on nostanut esille enemmän omia arvojani ja saanut näkemään, mikä oikeasti on tärkeää, mikä elämästä taas puuttuu ja mitä kohti haluan pyrkiä. Enää ei voi paeta kuplaan ja vain olla ajattelematta ja kohtaamatta. Erityisesti tällä tarkoitan tilannettani parisuhteessa. Etäisyys on saanut kohtaamaan kipeän todellisuuden siitä, että nykyinen tilanne ei riitä. Tarvitsen jo tässä kohtaa enemmän kuin sanoja, tarvitsen tekoja. Jotakin, joka on askel eteenpäin, sitä kohti, minne haluan päästä. Elämä on nyt, eikä kahden tai kolmen vuoden päästä. Vuosikin tuntuu jo liian pitkältä, vain odottaa tekemättä mitään. Tarvitsen tekoja nyt. Tekee kipeää kohdata todellisuus ja omat tarpeet, koska se pistää myös oikeastaan koko parisuhteen vaakalaudalle. Kun nostaa omia tarpeitaan esiin, voi olla että vastakaiku ei olekaan sitä mitä toivoisi. Voi olla, että suhde päätyykin eroon, koska puhuminen ei johda toivottuihin lopputuloksiin. Että ei löydetä molempia tyydyttävää ratkaisua tai sopivaa kompromissia. Se riski on olemassa, mutta enää en voi jäädä pelkäämään ja vain toivomaan, että tilanne ratkeaisi itsestään.

Tähän asti olen paljon miettinyt asioita toisen näkökulmasta ja toisen tarpeista käsin ja ikäänkuin lykännyt omia tarpeitani toisen vuoksi. Tuskaillut tyytymättömyyttäni aika ajoin, mutta taas saanut itseni antamaan asioille lisäaikaa ja jäänyt toivomaan ja odottamaan, että jotakin tapahtuisi. Mutta lopulta mun on pidettävä kiinni omista tarpeistani ja arvoistani, enkä voi parisuhteen vuoksi ylittää omia rajojani sen suhteen, miten kauan olen valmis niiden täyttymistä odottamaan. Ehkä olen myös pelännyt tuoda toiselle esiin, miten paljon jo kaipaan ja tarvitsen muutosta, koska olen pelännyt niin paljon kohdata todelisuutta ja sitä mahdollisuutta, että parisuhde kaatuu. Nyt koen päässeeni pisteeseen, että ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa, Joko se, että jotakin alkaa tapahtumaan, tai sitten on lähdettävä eri suuntiin. Kuin olisi tienristeyksessä, mutta vielä ei ole selvää kumpaan suuntaan sitä lähtee kulkemaan. Se on kuitenkin selvää, että enää en voi hyväksyä tilannetta nykyisellään. Tarvitsen enemmän. Edes jotakin konkreettista, joka saisi tuntemaan, että etenemme oikeaan suuntaan eikä elämä ja haaveet vain valu läpi sormien. 

Olen ollut todella kiitollinen näistä päivistä, kun ei ole päässyt mihinkään ja on pitänyt kohdata itsensä ja elämänsä rehellisesti ja avoimena. Ei voi enää paeta kiireeseen, tekemiseen tai uskotella itselleen toisen lähellä ollessaan, että kyllähän tämä tästä jonakin kauniina päivänä ratkeaa. Se on tehnyt kipeää, mutta se kuuluu asiaan, kun on kyse itselle tärkeistä asioista ja tärkeistä valinnoista. Lopulta sitä kipua ja sen tuomia tunteita kuunnellessaan alkaa kirkastua se, mihin suuntaan on aika kulkea.