Mä olen aina ollut taipuvainen ajattelemaan asioita sen pahimman kautta. Rakennellen päässäni kauhuskenaarioita tulevaisuuden suhteen, erilaisten elämäntilanteiden, päätösten ja valintojen edessä. Nähnyt esteet ennen mahdollisuuksia.
Sinänsä ristiriitaista, että vaikka mä olen aina uskonut Jumalaan, on ollut silti vaikea luottaa, että elämä kantaa. Usko kun yleensä rakentaa turvaa ja luottamusta asioiden järjestymiseen. Mulla niin ei ole ollut. Se jokin turvattomuus minussa on ollut niin syvällä, että mun on pitänyt alkaa rakentaa sitä turvaa pala palalta itse itseeni. Vasta sen jälkeen voin löytää turvan myös uskostani.
Miesystäväni on hyvinkin päinvastoin ajatteleva kuin minä. Hän on positiivinen, elämänmyönteinen ja joskus jopa omasta mielestäni epärealistisuuteen asti optimisti. Tämä vastakkaisuus omaan tapaani nähdä maailma, on pikkuhiljaa alkanut rakentaa munkin maailmankuvaani toiseen suuntaan. Kun vierellä on ihminen, joka toistuvasti auttaa katsomaan kolikon toista puolta, se puoli alkaa vahvistua myös minussa. Ja pikkuhiljaa muhun on alkanut iskostua myös kyky nähdä ja katsoa sitä puolta myös ilman toisen apua. Nykyään kun saan itseni kiinni "mitä jos" - ajatuksista, pyrin tuomaan tuon lauseen jatkeeksi sen negatiivisen sijaan positiivisuutta.
Mitä jos...kaikki menisikin hyvin. Mitä jos sittenkin onnistun, pärjään ja pystyn. Mitä jos asiat kuitenkin vain järjestyvät. Mitä jos elämä sittenkin kantaa? Pyrin katsomaan mahdollisuuksia sen sijaan, että juuttuisin siihen, mikä voi mennä pieleen tai olla esteenä.
En usko, että musta koskaan tulee kuin kumppanini. Turvattomuus on minussa ja sen kanssa on vain opittava elämään. Se herättää ajatuksia ja tunteita, suistaa välillä raiteiltaankin tai saa jähmettymään kauhusta. Mutta voin silti rakentaa sen vierelle turvaa. Määrittelemällä tietoisesti rinnalle myönteisempää ajattelutapaa, kohdaten nuo tunteet käsikädessä sisäisen lapseni kanssa. Puhuen hänelle kuin se turvallinen aikuinen, joka uskoo tuohon lapseen ja siihen, että elämä todella kantaa.
Kommentit