Ajan autoa, vauhti on kova. Yhtäkkiä edessä on valkoisen pakettiauton perä ja ymmärrän, ettei mitään ole tehtävissä välttääkseni törmäyksen. Olen jo niin lähellä, että en ehdi edes jarruttaa. Auto ajaa kovalla nopeudella suoraan pakettiauton perään, kauhuissani jään vain odottamaan pamausta ja sen seurauksia. 

Säpsähdän rajusti hereille juuri ennen sitä pamasta, sen suurimman kauhun tunteen herättyä. Sydän takoo rinnassa ja tajuan , että se oli unta, olen kotona ja kaikki on hyvin. Ei hätää. Uni tuntui vain todella todelliselta. 

Liekö sillä yhteys tähän uneen, että olin eilen terapiassa. Jossa terapeuttini sanoi, että syy miksi kadotan yhteyden välillä omilta tunteiltani, on jokin niin suuri pelko, että se on verrattavissa kuoleman pelkoon. Se jokin pelko tai ajatus, joka tuon reaktion saa aikaan, on etten riitä. Ja tämä aktivoituu kun olen suhteessa, jossa koen että mua kohdellaan hyvin, jopa ehkä paremmin mitä itse itseäni ymmärrän kohdella. Kun suhde etenee ja läheisyys lisääntyy, mun pelko herää ja reaktio siitä on, että kadotan yhdeyden itseeni ja tunteisiini. Suojamekanisimini aktivoituu.

Mielenkiintoista toki on se, että tuo pelko näkyi unessa törmäyksenä autoon. Samanlaisia unia näin ajaessani vuosia sitten ajokorttia. Mikä tuntuu siihen tilanteeseen nähden loogiselta, tähän ei suoranaisesti niinkään. Tosin toki siltä osin, että tuohon uneen liittyy juurikin se kuoleman pelko. Eräs muistikuva lapsuudestani nousee mieleen, joka voisi liittyä tähän uneen. Varma en kuitenkaan ole. Mielenkiintoista oli myös huomata, että selkäni ilmoitti taas terapian jälkeen pienellä jomotuksella itsestään, vaikka tähän asti se on jo muutaman päivä ollut kivuton. Jotain sellaista käsiteltiin, joku osui tuohon kipuun. 

Se mitä mun tulee harjoitella, on ihan vain pysähtyä itseni äärelle. Pysähtyä ja kuunnella kehoani. Sieltä lopulta nousee ne vastaukset. Huomaan, että se ei ole mulle jotenkin helppoa. On vaikea luottaa, että ns. tekemättömyydellä ja siihen antautumisella, saakin ehkä ne tärkeimmät vastaukset ja yhteyden niihin syvimpiin tunteisiin, joita puolustusmekanismini yrittää sulkea pois. Ehkä jokin mussa myös pelkää, mitä mussa mahdollisesti herää, jos todella antaudun kuuntelemaan. Toisaalta koen, että ehkä vihdoin alan olla siinä pisteessä, että olen valmis ottamaan niitä tunteita vastaan. Halu tuntea on suurempi, kuin kadota itseltään.