Mun kuluneen viikon teema on ollut pelkojen kohtaaminen. Ja se tulee olemaan teemana varmasti vielä pitkään. Ehkäpä lopun elämää. Paniikki johtuu pelosta, pelko taas lähtee vain kohtaamalla se, menemällä sitä päin. Se ei ole kivaa, se ei ole helppoa, mutta se tunne kun onnistuu, on erittäin palkitsevaa ja nostaa itsetuntoa.

Viikko sitten alkoi työt. Mulla oli aamulla ihmeen levollinen olo sinne mennessä. Sain myös sovittua ylimääräisen terapia-ajankin aamuun ja purkaa siinä kulunutta kesää ja töihin paluun tuntemuksia. Työpäivä oli aika leppoisa, mutta silti maanantai oli vielä henkisesti aika raskas. Pelkäsin paniikkikohtausta ja melkein sen sainkin kerran, mutta sain sivuutettua sen ennenkuin se tuli kunnolla päälle. Jännitys purkautui töistä lähtiessä itkuna ja loppuillan olin aika herkillä ja pelkäsin seuraavaa työpäivää. Olen alkanut nyt lukemaan nettikirjaa, joka löytyy tämän linkin takaa http://paniikkihairio.fi/ . Vaikka olen kokoajan tiennyt, että paniikki on vain tunne ja se on kehon väärä hälytys reagoida paniikilla johonkin asiaan/tilanteeseen, niin tuo kirja auttoi mua konkreettisemmin ymmärtämään mistä on kyse. En ole päässyt siinä vielä loppuun asti, mutta jo ensimmäiset sivut auttoivat mua pääseen eteenpäin sen ikävän tunteen käsittelyssä ja kohtaamisessa. Tärkeintä olisi ymmärtää, että kyse todella on vain tunteesta. Se ei ole vaarallista, se ei tapa. Ja siihen liittyvät pakkoajatuksetkin ovat normaaleja eikä niitä tarvitse säikähtää. Se on kehon normaali reaktio, ja ihminen tarvitsee ns. "hälytysmekanismia" hengissä säilymiseen. Mutta paniikkihäiriö tarkoittaa, että se häytysjärjestelmä tekee vääriä hälytyksiä. Tämän asian sisäistäminen auttaa siinä, että se tunne on helpompi ottaa vastaan säikähtämättä. Itse olen monesti tehnyt sen virheen, että kuuntelen liikaa sitä hälytysääntä korvieni välissä ja kehon tuntemuksia, ja meinaan uskoa kehoni viestejä vaikka järki sanoisi, että oikeasti ei ole hätää. Nyt teen töitä sen kanssa, että hyväksyisin sen että olen herkkä ihminen, elän tunteilla vahvasti ja se on osa persoonaani. Mutta minun ei tarvitse pelätä niitä tunteita. Tunteet tulevat ja menevät, joskus ne ovat ihania tunteita, toisiaan ikäviä. Mutta niiden hyväksyminen auttaa pääsemään eteenpäin ja se vapauttaa myös pikkuhiljaa paniikkikohtauksista. Ja jos huomaa, että välttelee tekemästä asioita siksi, että pelkää (tai pelkää pelkäämistä, eli paniikkikohtausta), niin nimenomaan silloin on karkuun juoksemisen sijaan mentävä päin. Rauhoiteltava itseään ja uskottava että kaikesta selviää. Ja jos joskus itkettää tai ahdistaa, niin ei se ole maailmanloppu. Itku puhdistaa. Omalla kohdallani olen ymmärtänyt myös sen, että joku osa musta on pelännyt itkemistä. Olen pelännyt kaikkia ikäviä tunteita ja se on vain lisännyt ahdistusta. Suuri pelkoni on ollut, että itken julkisesti. Tai että itku saa mut romahtamaan uudelleen. Nyt vasta alan ymmärtää, että parempi on antaa itkun tulla heti (tietysti tilanteesta riippuen), kuin että pidättelee viimeiseen asti, jolloin ahdistus käy sietämättömäksi. Juuri padotut tunteet aiheuttavat eniten ahdistusta. Ja jos kokee että pitää olla tietynlainen kelvatakseen, se aiheuttaa paniikkikohtauksia. Nyt opettelen hyväksymään itseni myös huonoina päivinä. Aina ei tarvitse hymyillä tai olla sosiaalinen, minä riitän juuri tällaisena. Olen arvokas myös silloin vaikka en jaksaisi tehdä mitään. Arvokkuuteni ei perustu suorittamiseen tai toisten miellyttämiseen.

Loppuviikko meni töissä jo paremmin ja huomasin että henkinen vointini alkoi nousta huimasti parempaan suuntaan päivä päivältä. Tämä viikko taas on alkanut ihmeen hyvin. Tänään töissä, olin kuin mitään ikäviä oloja ei olisi koskaan ollutkaan. Olo oli levollinen, iloinen, rauhallinen ja energinen. :) Ehkäpä terapeuttini oli oikeassa sanoessaan, että ehkä en ole niin huonossa kunnossa mitä ehkä luulen olevani. Ehkäpä mun toipumiseni rankasta kesästä tapahtuukin  nopeammin mitä luulin, koska mulla on jo niitä voimavaroja ja keinoja enemmän mitä vuosi sitten vielä oli. Jokatapauksessa olen kiitollinen, että sain itseni töihin, että jaksoin käydä sen taistelun itseni kanssa ja että tämä viikko alkoi hyvin. Päivä ja hetki kerrallaan edelleen jatketaan eteenpäin.

Kohtasin pelkojani viime viikolla myös vapaa-ajalla. Ajoin ensimmäistä kertaa autolla Helsinkiin, lähes keskustaan asti. En ole vielä ikinä uskaltanut, mutta nyt päätin että on sen aika. Toinen pelon kohtaaminen oli auton parkkeeraus taskuun. Olin varautunut siihen, että tukin koko kadun puoleksi tunniksi veivatessani autoa naama punaisena tien viereen. Mutta toisin kävi, sain erittäin mallikkaasti auton taskuun! :) Kiljahtelin riemusta ratin takana tajutessani, että onnistuin ja voitin todella pelkoni. Olen myös tavannut yhtä miestä. Myös silloin vaikka on ahdistanut. Ja kerta toisensa jälkeen olen huomannut, että hän ei ole kavahtanut mun ikävää oloani. Että se ei ole vaikuttanut hänen kiinnostuksensa määrään, päinvastoin. En tiedä tuleeko tästä ystävyyttä suurempaa, mutta on ollut ihana huomata että minut hyväksytään tällaisena vaikka itse en meinaa aina hyväksyä.