Mulla on ollut tässä nyt kolmisen viikkoa aika hyvä olo, ihmeellisen hyvä olo. Mutta hyvä olokin voi kääntyä itseä vastaan, jos siitä rakentaakin itselleen suojamekanismin. Niin mä olen tehnyt. Jos mulla on monta hyvää päivää, mun mieli alkaa rakentaa mulle kuplaa, illuusioita siitä että mitään ongelmia ei enää olekaan. Että kaikki on hyvin ja elämä on ihanaa. Joku mun mielessä alkaa vähätellä mun tilannetta ja niitä tunteita mitä olen kokenut. Silloin jos ajatukset menee jo tähän pisteeseen, musta alkaa tuntua etten keksi puhuttavaa terapiassa, että mikään ajatukseni ei ole olennainen ja että istun siellä ihan turhaan enkä saa siitä istunnosta mitään. Terapiassa käynti tuntuu ärsyttävältä, koska en haluaisi väännellä ja käännellä asioita kun olo on hyvä. Haluaisin vain olla ja nauttia, pitää lomaa omasta päästäni. Viikonloppuna tämä meni jo niin pitkälle, että mun mieleen tuli ajatuksia: " sä käyt ihan turhaan terapiassa, kuvitteletko oikeesti tarviivas ja hyötyväs siitä, viet vain jonkun tarvitsevamman paikan käydessäsi siellä, terapeuttikin varmaan ajattelee niin". Samaan aikaan tiesin että nuo lauseet on valheita, mutta ne sai mut silti lukkoon entistä enemmän. Ja samalla kiukkuiseksi. Vahvaa ärtymystä tunsin myös terapiassa. Tuntui kuin olisin ampiainen, jonka pesää tullaan tökkimään kepillä. Mun vaivalla rakentamaa kuplaa alettiin sorkkimaan ja pelkäsin sen puhkeavan.

Samaan aikaan kun nautin hyvästä olostani, tiedostin myös sen että mun prosessi ei etene jos monta viikkoa menee hyvin ja lopetan asioiden käsittelyn siihen. Elämä on kuitenkin arvaamatonta ja vaikka kuinka halusin pitää kiinni ajatuksesta, että kaikki on hyvin ja mikään ei mua kolhi, niin samalla tiedostin, että pienikin takaisku tai vastoinkäyminen saattaisi suistaa mut raiteiltaan sekunnin sadasosassa. Siitä todisti jo viikonloppuna ollut auton katsastus, joka ei mennytkään niinkuin suunnittelin. Auto ei menny läpi katsastuksesta ja joudun viemään sen korjaukseen. Tämä näinkin pieni yllättävä takaisku meinasi saada mut hetkeksi lamaantumaan. Mutta sain onneksi ajatukset kasattua ja työstettyä asiat oikeisiin mittasuhteisiin. 

Huomattuani, että olen terapiassa lukossa enkä meinaa päästä kiinni niihin tunteisiin joita pitäisi käsitellä ja kohdata, joku osa mussa alkoi jopa toivoa pudotusta. Ihan siksi, että saisin taas purettua tätä sotkua sisälläni, minkä välillä saan paketoitua siistiin pakettiin ja piilotettua. Tämä kertoo siitä, että jossain sisimmässäni kokoajan tiesin että en ole kunnossa, vaikka joku mussa niin kovasti yritti uskotella. 

Näiden asioiden ymmärtäminen ja tämän suojamekanismin tunnistaminen on ollut mulle taas askel eteenpäin. Mä pelkään elämää, pelkään muutoksia, pelkään uusia asioita, tuntematonta...siksi olen luonut itselleni kuplan, jonka sisällä uskottelen itselleni että mikään ei kosketa mua eikä mitään pahaa tapahdu ja olen kunnossa. Tämä on kuitenkin valheessa elämistä ja siitä haluan päästä nyt eroon. Mä haluan alkaa uskaltamaan, haluan kaivautua kokonaan ulos tuosta kuplasta ja rikkoa sen lopullisesti. Mutta se vaatii työtä, se vaatii siedätystä, asioille altistamista, tunteiden kohtaamista ja selviytymiskeinojen harjoittelua, mukavuusaluellta irrottautumista, pelkoen kohtaamista...myös silloin vaikka tuntuisi hyvältä ja elämä hymyilisi.