Jatkan vielä aiheesta tunteet. Liittyen edelliseen kirjoitukseeni. Tuo blogi jonka linkitin edelliseen kirjoitukseen, ja lisäksi Tommy Hellstenin kirja "Saat sen mistä luovut" , sekä ystäväni hyvä huomio minusta, auttoivat mua eilen ymmärtämään miksi mä edelleen olen välilä todella jumissa tunteideni kanssa ja kahden vuoden takaiset tunteet tulevat herkästi edelleen hyvin voimallisesti päälle. Se johtuu siitä, että mä en ole mennyt niiden tunteiden läpi! Olen kohdannut ne, ikäänkuin sanonut käsi-päivää ja saanut tunteelle nimen, mutta en ole mennyt sen läpi. Olen pelännyt niin paljon omia tunteitani, että olen kehittänyt selviytymiskeinoksi sen, että kierrän itse tunteen sivulta, katselen sitä kuin ohikulkija ja mietin mistä se tunne johtuu, mutta en ole uskaltanut ottaa kosketuspintaa tunteeseen. Mennä sen sisälle ja katsoa mitä siellä on. Ja tosiasiassa ne vastaukset eivät loppujen lopuksi tule kuin sen tunteen läpi kulkemalla.

Olen ollut kuin sivusta seuraaja, vaikka kyse on musta itsestä löytyvistä asioista. Sivusta seuraaja näkee jotakin, voi analysoida ja tehdä havaintoja ja joskus ne havainnot osuvat oikeaankin, mutta se on loppujen lopuksi hyvin pinnallinen tapa käsitellä tunteita. Ja niin kauan kun niiden läpi ei mene, ne eivät myöskään haalene. Tommy Hellstenin kirjassa sanottiin hyvin, että niin kauan kun juoksemme jonkin asian perässä, se tosiasiassa onkin meidän takana emmekä ikinä saavuta sitä. Meidän on lopetettava perässä juokseminen, pysähdyttävä, käännyttävä katsomaan selkämme taakse ja mentävä sen asian läpi, jotta saamme vapauden. Mä olen pitkään yrittänyt päästä eroon murehtimisesta ja pelkäämisestä. Ja olen tehnyt asian eteen juuri sen, että olen juossut niiden perässä. Etsien syitä pelkooni, etsien syitä murehtimiseeni. Olen ulkoistanut ongelmani, etsinyt syitä ja pelastusta muualta kuin itsestä. Aina muissa on syy. Joko muissa ihmisissä, olosuhteissa tai menneisyydessä. Ja loppujen lopuksi, se syy onkin mussa eikä todellista vapautumista tule ennenkuin sen hyväksyn ja kohtaan.  Se ongelma ei poistu jos en mene sen murheen läpi, mene pelon tunteen läpi.

Tunteen kohtaaminen ja tunteen läpi meneminen on kaksi eri asiaa. Tähän asti olen tehnyt vain ensimmäistä. Olen pelännyt, tiedostanut mitä pelkään ja  mennyt pelkoa kohti. Mutta kuitenkaan menemättä sen tunteen läpi. Olen siis mennyt pelkoa päin, mutta sivuuttaen sen, en menemällä sen läpi hyväksyen tunteeni ja tutkien sitä, tuntien sen kokonaisvaltaisesti. Ja tämä taas on tehnyt pelon kohtaamisen pintapuoliseksi, enkä ole saavuttanut siitä todellista voittoa. Olen ikäänkuin nähnyt myrskyn silmän, mutta olen onnistunut kulkemaan sen ohi. Ymmärtämättä, että lopullinen voitto tulee vasta kun hyväksyn edessä olevan myrskyn ja sen, että se on koettava joka solulla, tunnettava kuinka se riepottelee ja jatkettava silti kulkemista eteenpäin, annettava sen pauhata ympärillä vapaasti.  Ja sitä kautta huomaan, että en jääkään myrskyyn, kuljen vain sen läpi ja jossain kohtaa se myrsky hälvenee ja rauhoittuu.  Ja seuraavalla kerralla se sama myrsky ei enää olekaan yhtä voimakas, se on menettänyt otettaan musta ja pääsen sen toiselle puolelle jo nopeammin, vähemmällä riepotuksella.

Eilen mietin, miksi mun on niin vaikea ollut lopettaa sitä jatkuvaa analysointia ja syiden etsimistä. Se on oikeastaan syy sille, miksi nyt väsähdin. Koska tämä syksy on nostanut esiin paljon tunteita, joita olen yrittänyt käsitellä vain analysoinnin kautta, syitä etsien. Kun todellisuudessa mun olisi pitänyt hyväksyä, että musta tuntuu nyt tältä, mennä se tunne alusta loppuun läpi ja sitä kautta yleensä myös se ymmärrys tulee, kuin itsestään. Ja vaikka ei tulisikaan, ei se haittaa. Jonain päivän ne tarpeelliset vastaukset tulevat, kun tarpeeksi monta kertaa on tunteet käynyt läpi. Miettiessäni sitä, miksi mun on niin vaikea lopettaa tätä syiden etsimistä, ymmärsin että mä olen tehnyt sitä niin kauan, jo teini-ikäisestä asti, että se on todella mun takaraivoon jymähtänyt tapa. Olen tullut sille sokeaksi. Se on ollut mun selviytymiskeino teininä kun ahdisti ja se on jäänyt selviytymiskeinoksi siitä asti. Koska tunteiden läpi meneminen on ollut liian pelottavaa ja vierasta. Mutta nyt tämä tomintamalli on alkanut kääntyä mua vastaan. Mun on otettava me tunteet sellaisena kuin en tulevat ja luotettava, että niistä selviän ja sallittava ne itselleni. Mulla on lupa pelätä, on lupa surra, lupa vihata, lupa rakastaa. Ne tunteet ovat inhimillisiä ja niihin on syynsä. Mutta ne syyt ovat loppujen lopuksi se toisarvoinen seikka, jos en hyväksy niitä tunteita ja ota niitä vastaan, kulje niiden läpi.

Avainsana tässäkin on hyväksyminen. Hyväksyn sen, että mua pelottaa. Hyväksyn sen että tunnen pohjatonta surua tai ikävää. Ja koen sen tunteen, miten pitkältä se ikinä juontaakaan. Tutkin sitä, aistin sen, otan vastaan kaikki ajatukset mitä se nostaa pintaan. Ja sitten voin päästää siitä irti. Tunne tulee ja se myös menee. Se on kuin myrsky joka alkaa, mutta loppuu myös jossain kohtaa. Ja myrskyn jälkeen tulee pouta.