Kylläpäs yhtäkkiä alkoi taas ajatus kulkea ja kirjoitusaiheita tupsahdella mieleen. Nämä tunnelukot ja patoutumat on olleet viime päivinä paljon mielessä ja eilen ymmärsin illalla taas jotain. Mun ystävä (tämä mies kenestä mainitsin viime postauksessani), sanoi vain yhdessä sivulauseessa, että yllättyi kun kuuli mun nauravan ääneen viimeksi kun nähtiin. Ja että mä kuulema nauran niin harvoin. Tuo lause, että hän huomasi mun nauravan ääneen, sai mut pysähtymään ja miettimään. Mä olen muuttunut paljon viime vuosina. Olen puhunut paljon siitä, että mä patoan ikäviä tunteita. Oikeastaan eilen vasta tajusin, että en mä patoa ainoastaan ikäviä tunteita, vaan myös hyviä tuntemuksia. Jokin mussa on estänyt aidon iloitsemisen, vapaan naurun joka tulee sydämestä. En väitä, etten olisi nauranut tai osannut iloita, mutta jotenkin paljon suppeammin se näkyi musta, joku esti ja keskittyi mieluummin murehtimiseen. Mä olen ollut todella lukossa itseni ja tunteideni kanssa, myös niiden positiivisten tunteiden. En nyt vieläkään koe olevani ihan vapaa, paljon on solmuja ja lukkoja. Mutta silti muutosta on tapahtunut, aika paljonkin. Nykyään mä nauran herkemmin, ja uskallan nauraa ääneen ja vapautuneesti. Se on mulle uutta ja ihanaa. Ennen jotenkin pidättelin, päästin vain vähän ulos etten herättäisi kummastusta tai liikaa huomiota.  Nykyään osaan myös iloita eri tavalla pienistä asioista, löytää huumoria arjen pikku tilanteista. Osaan nauttia hetkestä, elää hetkessä. En sano että onnistun siinä aina, mutta silti niitä hetkiä on paljon enemmän kuin vielä pari vuotta sitten. En myöskään hermostu yhtä herkästi kuin ennen, en kiukustu tai turhaudu niin pikkujutuista. Osaan ottaa rennommin. Välillä kyllä on sitten taas niitä päiviä kun kaikki kiukuttaa, silloin tuntuu etten halitse omia tunteitani. Mutta ne kiukunpuuskat eivät kuitenkaan liity samoihin asioihin kuin ennen. Ne liittyvät enemmänkin mun menneisyydestä nouseviin haavoihin/traumoihin, identiteetin etsintään, yleensäkin tähän parantumisprosessiin. Ja silloin kun sellainen tunne tulee päälle, näen itseni jonain jalkaa polkevana pikkutyttönä ja tekisi mieli huutaa ja kiukutella, vetää kunnon itkupotkuraivarit. :D Mutta sekään ei välttämättä näy musta mitenkään ulospäin.

Olen miettinyt myös mun terapiaa...mun terapeutti on sanonut ettei hän näe musta, miltä musta tuntuu. Jos mua esim. ärsyttää olla terapiassa tms. mä peitän sen hyvin. Mun kehonkielestä ei voi kovin helposti lukea asioita. Olen miettinyt, että mä olen varmaan niin monta vuotta jotenkin pidätellyt kaikkia tunteitani ja ajatuksiani, että terapiassakin mä olen ulospäin kuin viilipytty vaikka sisällä kuplisi ja kiehuisi. Kyllä mä huomaan välillä kiihtyväni, puhuvani nopeampaa tai kovempaa, elehtiväni enemmän. Mutta ehkä se on sitten ulospäin niin hillittyä, että siihen ei ulkopuolinen kiinnitä niin huomiota. Se mitä mä haluan, on että mä alan näyttämään ulospäin kuka mä olen, mitä ajattelen ja tunnen. Mulla on olo kuin perhosella, joka kuoriutuu kotelosta. Pikkuhiljaa möngin sieltä esiin, siivet pääsevät jo vähän liikkumaan, mutta raajat ovat vielä kovasti kiinni kotelon sisällä. Mä näen jo edessäni häämöttävän vapauden, aurinko lämmittää kasvoja, mutta vielä en ole vapaa. Pitää ponnistella, kipujen kautta repiä itsensä vapauteen. Hitaasti, mutta silti.