Ensimmäinen kouluviikonloppu on takana. Siihen mahtui laaja tunteiden kirjo, paljon uusia asioita ja syvää itsetutkiskelua ja pohdintaa. Tuntuu kuin olisin saanut repun täydeltä eväitä, joita nyt pikkuhiljaa pureskelen. Olo on kiitollinen ja innostunut. Uskon, että jotakin uutta on alkanut. Astetta syvempi sukellus omaan itseeni, omiin tunteisiini ja kuka tietää vaikka tämän kautta mulle avautuisi elämässä jotakin aivan uutta. Kenties täysin uusi työ, jota kohti alan kurottautua. Jokin kipinä on nyt herännyt. Aika näyttää mihin se kipinä mua kuljettaa. Haluan olla avoin mahdollisuuksille ja uusille tuulille. Tämän viikonlopun aikana vahvistui myös olo, että uskon minulle olevan hyödyksi että alan käymään ajoittain hahmoterapiassa. Uskon sen tukevan mua sillä matkalla, jolle nyt olen lähtenyt. 

Koulussa sain tutustua taideterapian eri muotoihin, saaden itse kokeilla kyseisiä menetelmiä.  Sain täysin uuden kokemuksen siitä, miten värejä, maalausta ja savea voi käyttää tukena omille tunnekokemuksille ja miten niiden avulla voidaan jopa stimuloida jotakin tunnetta tulemaan esiin. Savea ei vain kauniisti muotoiltu. Sitä sai luvan kanssa paiskoa, repiä, puristella. Siihen sai vapaasti purkaa juuri sen tunteen mikä oli vireillä. Omalla kohdallani huomasin sen toimivan nimenomaan stimuloivana elementtinä. Paiskominen ja repiminen nosti esiin vihan tunnetta, jopa lopulta purkautui kyynelien kautta. Koko saven käsittelyprosessi oli hyvin terapeuttista ja tehokas tapa kohdata ja purkaa tunteita. Tuntui aluksi oudolta olla etukäteen suunnittelematta mitä savesta muotoilee. Ei ollut valmista aihetta, ei mitään mistä lähteä suunnittelemaan. Piti päästää täysin irti kaikesta kontrollista ja antaa alitajunnan nostaa esiin sen mitä sieltä vapaasti halusi esiin pyrkiä.  

Tuon viikonlopun aikana pääsin kosketuksiin vihan tunteen kanssa ihan uudella tavalla. Oikeastaan en tätä ennen ole ollut siihen edes kosketuksissa. Se on ollut epämääräinen möykky rinnassa, joka saa mun oloni pingottuneeksi ja vaikeaksi. Kuin olisin räjähdysaltis ydinpommi, joka ei kuitenkaan räjähdä. En ole tiennyt miten siihen pääsisin käsiksi ja miten sen purkaisin. Nyt ensimmäistä kertaa viikonlopun harjotusten kautta aloin uskoa, että minäkin voin vielä löytää keinon purkaa sitä. Minäkin pystyn siihen, minusta löytyy se voima itsestäni. Enää ei tarvitse padota. Saan olla vihainen ja osoittaa sen myös. On vain löydettävä keinot tehdä se rakentavasti, satuttamatta toisia ja itseä.