Seistään kauan vierekkäin
Erillään mut lähekkäin
Mä uskallan vain olla hiljaa
märkää maata tuijottaa

Sanot: ilmat muuttuu taas
tahtoisin sua koskettaa
sanot: sateet vielä jatkuu
sisälläni kaipaus kiskoo kippuraan

Mut kaiken, kaiken
ja kaiken kertoa jos vois
silloin, sä silloin
sä silloin säikkyisitkö pois?
Jälleen mä pelkään
ennen kuin torjutuksi tuun
mä etsin jonkun muun

Iltapäivä hämärtää
katseessasi nälkää nään
kenen harteet kaiken kestää?
En osaa lähtee, enkä oikein jäädäkään 

Juha Tapio -Vierekkäin

 

 

Taas sain autossa musiikkia kuunnellessani samaistua lauluun. Nuo sanat kuvastivat sen hetkisiä ajatuksiani ja tuntemuksiani aika hyvin. Miten haavoittuvaiseksi sitä välillä itsensä tunteekaan toisen seurassa. Pelkää tulevansa torjutuksi, epäilee, epäröi. Ja se taas välillä saa mut sellaisen tunnemylläkän valtaan, että en osaa reagoida siihen muuten kuin kuin menemällä jumiin. Itse kutsun tätä olotilaa pääni sisällä olemiseksi. Tuntuu kuin päässä risteilisi epämääräinen vyyhti tunteita, tarpeita ja ajatuksia, joista en oikein kunnolla saa itsekään kiinni. Tunnen vain olevani ikäänkuin jumissa oman pääni sisällä, mikä samalla myös tuntuu kehossa tietynlaisena levottomuutena tai kireytenä. Olo on tukala, koska en tiedä miten saisin itseni siitä vapautumaan. Tuntuu, että puhuminen siinä tilassa ei olisi rakentavaa, vaan enemmänkin syyttävää tai kuittailevaa, sillä näen helposti myös toisen ihmisen sen kyynisyyden läpi, ikäänkuin hän olisi jollain lailla uhka. Ja luulempa että siinä tilassa en saisi oikein sanottuakaan mitään järkevää, kun olen itsekin hämilläni ja sormi suussa.  

Mieli alkaa tuossa tukalassa olotilassa etsimään pakokeinoa, koska tuon olotilan kanssa ei ole helppo olla, varsinkaan toisen ihmisen kanssa. "En osaa lähtee, enkä oikein jäädäkään", niin se juuri on, siltä se tuntuu. Samaan aikaan kun haluan olla tuon ihmisen kanssa, se tuntuu vaikealta ja siksi jokin osa haluaa lähteä pois. Ja osa on lähtenytkin, koska olen poissaoleva ja hiljainen, en siis ole läsnä enkä kykene yhteyteen toisen kanssa. Sen verran olen kuitenkin oppinut, että tuon olotilan vallitessa se mitä tarvitsen, on aika ja sietäminen. Mitään ratkaisuja en voi tehdä ennenkuin saan ajatukseni kirkkaammaksi ja tunteistani selkoa. Ja se taas tapahtuu omalla ajallaan. On kuin olisin tuossa hetkessä ikäänkuin tilassa, jossa katson asioita kyynisyyden ja epäilysten sävyttämin linssein. Positiiviset tunteet jäävät silloin taka-alalle ja on mm. Vaikea tuntea empatiaa. Sitten jokin pieni hetki saakin minut yhtäkkiä jotenkin palaamaan "pääni sisältä" tähän hetkeen ja saan huomata, kuinka tunteet ja ajatukset alkavat palaamaan oikeisiin mittasuhteisiinsa. Myönteiset tunteet ja myönteinen suhtautuminen asioihin, ihmisiin ja tilanteisiin saa taas tilaa ja ajatukset, tunteet ja tarpeet alkavat tuntua selkeämmiltä. On taas helpompi olla, helpompi hengittää ja helpompi nähdä myös toinen. Tunnen taas olevani oma itseni. 

Luulen, että tuo reaktio minussa on jonkinasteinen suoja. Suoja omia tunteita kohtaan, omaa haavoittuvuutta kohtaan. Jonkin tunnelukon aktivoituminen sen ehkä laukaisee päälle. Ja sitten jokin pieni asia saattaa olla se, mikä sen katkaisee pois päältä.  Jokin asia, joka palauttaa läsnäolon tilaan. Se voi olla hauska letkautus joltakulta toiselta ihmiseltä, joka saa mut nauramaan, se voi olla jokin tekeminen, toiseen tilanteeseen siirtyminen tms. Jokin asia joka saa hetkeksi päästämään irti tuosta solmuvyyhdistä päässäni. Ei ole kuitenkaan mitään tiettyä, mikä siihen auttaisi. Tai ainakaan en ole löytänyt vielä yhteyttä mihinkään tiettyyn. Ehkäpä se vielä löytyy.