Ensimmäinen työpäivä loman jälkeen takana. Eilen oli vaikea ymmärtää, että on todella menossa tänään töihin. Se tuntui ajatuksena oudolle, niinkuin varmaan kaikista jotka palaavat töihin lomalta. Vaikka lomaan mahtui monenlaisia tunteita ja päiviä, niin kokonaisuutena loma oli kuitenkin onnistunut ja rentouttava, olisi sitä voinut vielä vähän jatkaakin. 

Menin tänään töihin sen kummemmin ajattelematta asiaa, astuin vain ovesta sisään ja elin hetken kerrallaan. Vaikka ulospäin pysyin hyvinkin rauhallisena (mitä jopa itsekin ihmettelin), otin lapset ja vanhemmat hyvin vastaan ja hoidin oman osuuteni moitteettomasti, niin pinnan alla kyti ja päivän edetessä rintaa alkoi puristaa ja vatsa painua sisään.. Mua pelottaa pitenevät työpäivät, työkokeilun loppuminen, syksyn lähestyminen...kaikki nuo asiat ryöpsähtivät mieleen nyt, kun palasin lomalta töihin. Lomalla ne asiat tuntui vielä kaukaisilta, nyt hyvinkin konkreettisilta ja ne ovat kuin edessä oleva musta tunneli, josta on vain käveltävä läpi.

Olen ollut aika väsynyt tänään, mulla yrittänyt jo reilun viikon verran tulla flunssa, mutta ei ole tullut vaan jäänyt vain yritykseksi, tehden kuitenkin vähän vetämättömän olon. Sekin varmaan osaltaan vaikuttaa, ja lisäksi se kun stressitaso nousee. Iltapäivällä huomasin jo jalkojakin vähän heikottavan, selvästi pientä paniikkia yrittää mieli saada päälle tästä olotilasta, vaikka kunnolla se paniikki ei nyt päälle tulekaan, ilmeisesti osaan sitä jo jonkin verran itse kontrolloida, kun huomaan ensimerkit. Mieliala ollut tänään alavireinen ja töissäkin välillä tuli ajatuksia, että "alanko kohta itkemään", vaikka samaan aikaan tiesin että ei mua varsinaisesti edes itketä. kai se on se mieleen porautunut hetki, kun epäonnistuneessa töihinpaluussa tosiaan aloin itkemään työpaikalla stressitilanteen edessä...ja nyt se hetki kummittelee mun mielessä aina, jos töissä tunnen vähänkään stressiä tai ahdistusta. Tähän olotilaan yhdistyy vahvasti turvattomuuden tunne ja huomasin töissä kaipaavani mökille, perheeni kanssa. Yksin en siellä haluaisi olla, mutta lomalla ollessa tunsin oloni turvalliseksi kun läheisiä oli ympärillä. Aina kun mua ahdistaa tai masentaa, tulee turvaton olo, pelkään omia ajatuksia, tunteitani ja haluaisin että joku olisi mun turvana, vaikka samaan aikaan tiedän että ei mulla ole hätää. Se on vain se tunne ja ne ajatukset. Mulla tulee aina ikävä mun perhettä, erityisesti mun äitiä, kun tämä olo iskee päälle..  Ja kaipaisin, että joku halaisi ja sanoisi, että "ei sulla ole mitään hätää, mä olen tässä enkä lähde mihinkään." Ihan kuin musta kuoriutuisi aina näinä hetkinä esiin se sisäinen pikkutyttö, jolla on pienen tytön tarpeet. Ehkä se kertoo jostain, mitä paitsi olen jäänyt. Teininä mulla oli välillä todella paha olo, jopa niin paha olo, että viiltelin itseäni. Mutta en kertonut siitä vanhemmilleni, eivätkä he huomanneet mitään. Jossain vaiheessa, en tiedä tarkalleen minkä ikäisenä, mutta niin tapahtui, että suljin itseni kuoreeni. En kertonut vanhemmilleni asioitani, enkä juuri muillekaan. Aroista ja kipeistä asioista oli todella vaikea puhua. Itkin salaa, itkin yksin..ja purin pahaa oloa viiltelyllä. Teini-ikäisena hain lohtua vastakkaisesta sukupuolesta ja jotain tyhjiötä ne suhteet täyttivätkin. Koska ollessani suhteessa, en kokenut samanlaista tuskaa kuin ollessani yksin. Siksi en pystynytkään olemaan yksin, oli jatkuvasti löydettävä uusi poikaystävä vanhan tilalle, kun meni poikki. Ehkä nyt sitten, eron ja burn outin myötä, nämä samat teini tytön tunteet ovat nousseet pintaan. Mutta tällä kertaa olen alkanut hakemaan lohtua myös mun vanhemmiltani. Ja jokin pieni särö on tullut jo siihen muuriin, joka meidän välillä on ollut. Nämä tunteet ja ajatukset, ovat olleet sitä luokkaa, että mun on ollut pakko tukeutua kaikkeen apuun, mitä vain on tarjolla. Vieläkään en kovin helpolla näytä pahaa oloani vanhemmilleni, vain silloin kun se on jo sitä luokkaa että olo on lähes sietämätön...eli se on se viimeisin vaihtoehto. Mutta vaihtoehto silti, sekin on jo edistystä. Paljon on menty eteenpäin, mutta paljon taitaa olla vielä myös tarpomista edessäpäin. Ei auta kun mennä päivä kerrallaan.

Mulla tuli loman aikanan pakottava tarve muuttaa olohuoneen sisustuksen väriä. Tähän asti se on ollut lila-hopea-harmaa-valkoinen. Mutta se on aika kylmän vaikutuksen antava yhdistelmä ja tuo mieleen talven ja pimeyden. Mua rupesi suorastaan ahdistamaan mun olohuoneen värit silloin, kun lomalla oli paha olo ja istuin sohvalla. En ehkä "normaalisti" valitisisi näin räväkkää sisustusta, mutta nyt mulla on verhot, joissa on vihreää, harmaata, vaaleanpunaista ja valkoista ja vihreä on pääväri olohuoneessa (mm. matot on vihreet), ja muut verhojen värit toistuvat pieninä väriläikkinä siellä täällä. Nyt mulla on nurmikko talvellakin, kun on vihreä nukkamatto. :) Tykkään kyllä tuosta olohuoneesta nyt, se on lämmin, värikäs ja kodikas. Olen innostunut lomalla ollessa myös tuunaamaan huonekaluja ym. ja sitä ajattelin yrittää jatkaa jossain määrin myös töiden alettua. se on todella rentouttavaa ja melkeimpä terapeuttista puuhaa, nähdä oma käden jälki ja keskittyä suunnittelemaan ja toteuttamaan erilaisia juttuja. Olen tuunannut yhden pöydän, tarjottimen, pari sohvatyynyä ja valokuvakehyksiä. Nyt pitäisi vielä löytää ainakin arkku jostain olohuoneeseen.