En voi kun olla kiitollinen siitä, mihin asti olen jo päässyt toipumisessani. Viime viikolla tein jo 6-7h työpäiviä. Pelkäsin ennakkoon, miltä se mahtaa tuntua. Mutta jännä vain, että viime viikon sunnuntai-iltana mut valtasikin yhtäkkiä rauha ja sen rauhan olen saanut säilyttää jokaisena työpäivänäni. Mielessäni ei ole edes pienesti käväissyt, että mitenhän mahdan jaksaa. Olen ollut rauhaa ja iloa täynnä työpäivän ajan. Aivan kuin joku aina aamulla pumppaisi mun säiliön täyteen hyvää oloa ja melkeimpä yliluonnollista rauhaa. Ja työpäivän jälkeen se olo hiukan hiipuu. Olen saanut juuri sen verran, mitä olen tarvinnutkin..huomatakseni että mua kannatellaan, kun vain uskallan ottaa niitä askeleita eteenpäin. Nyt vasta olen alkanut ymmärtämään, mitä se rauha ja ilo Jeesuksessa tarkoittaa. Tällaista tunnetta ei saa mistään maailmasta..vain yksi voi antaa jotain tällaista. Ja peloille ei saa antaa valtaa, ihmisen ei tarvitse pelätä koska häntä kannattelee iankaikkiset käsivarret, jotka eivät päästä irti missään tilanteessa. 

Eilen juttelin ystäväni kanssa tästä kuluneesta puolesta vuodesta. Ja siitä, miten paljon tässä on jo menty eteenpäin..mä olen viime aikoina voinut paremmin kuin ties kuinka pitkään aikaan. Välillä on alakuloisempia päiviä, mutta ei siinä mittakaavassa mitä ne aijemmin olivat, kun murruin täysin niiden alle enkä voinut muuta kuin itkeä, itkeä, itkeä...melkeimpä huutaa pahaa oloani ulos. Ruoka on edelleen maistunut hyvin ja olen käynyt ahkerasti salilla. Ja mä olen alkanut löytää itsestäni lihaksia, joita en ole ennen nähnyt. :D Eli tulosta syntyy, pikkuhiljaa..

Ensi viikolla alkaa loma, hassua miten nopeasti tämä kaksi kuukautta töissä on mennyt. Ja miten olen sielläkin alkanut pikkuhiljaa tulemaan kuorestani ulos ja uskaltanut enemmän tarttua hommiin. Olen ollut välillä jopa innoissani saadessani tehdä siellä asioita.

Entiseen minään ei ole enää paluuta, enkä sinne enää haluaisikaan...tulevaisuus tulee olemaan seikkailu omaan itseeni, tutkimusmatka josta en luovu enää mistään hinnasta. Liian monta vuotta on mennyt jo hukkaan, kun olen kadottanut ja unohtanut itseni. Ja nyt se oma identiteettini, on alkanut pikkuhiljaa kuoriutua esiin, ja se tuntuu ihanalta. Välillä myös kipeältä, mutta silti todella palkitsevalta ja tulevaisuudessa tuntuu olevan taas toivoa. Ja uudenlaista luottamusta, sekä ymmärrystä, että periksi ei saa antaa. Missään tilanteessa. Mahdotonta tilannetta ei olekaan...Ei Hänelle, joka meidät on luonut. Ikinä, IKINÄ ei saa luovuttaa. Elämä on lahja, se on seikkailu, vastoinkäymisineen ja iloineen...ja kaikesta selviää ja saa huomata olevansa entistä vahvempi ja viisaampi, kun katsoo taakse jäänyttä taistelua. Miten pimeässä itsekin olen joutunut valtamaan...syvissä vesissä. Ja nyt olen kuitenkin tässä, kiitollisena siitä mitä ne tuskaiset hetket ovat mussa synnyttänneet.

Olen myös tavannut yhden miehen... :D Juuri kun mainostin että mun on niin hyvä olla yksin. On totta, että olen viihtynyt nyt ensimmäistä kertaa elämässäni yksin eikä se ole ahdistanut mua. Mutta totta taitaa olla myös se, että olen halunnut myös uskotella itselleni, että en halua edes ketään...koska olen pelännyt. Pelännyt unohtavani taas itseni, kadottavani sen mitä olen löytänyt. Että joutuisin taas oman mieleni vangiksi. Mutta tämä mies sai mut ymmärtään...että tässäkin asiassa mun on luotettava siihen että mua kannatellaan. Mun ei tarvitse pelätä. Voin hypätä tuntemattomaan ja katsoa mitä tapahtuu. Jos ei kokeile siipiään, ei voi myöskään ikinä lentää. En tiedä tuleeko tämän miehen kanssa mitään sen suurempaa..mutta ainakin olen saanut huomata, että ehkä olen myös valmis puskemaan näitäkin pelkoja päin. Ehkä en olekaan enää niin heikko mitä vielä hetki sitten luulin. Ja voisin olla jopa valmis suhteeseen....ehkä. Aika sen näyttää. Katsotaan mitä tapahtuu. Ainakin voisin uskaltaa taas tapailla miehiä, sitäkään kun en uskaltanut vielä hetki sitten tehdä.

Tällaista tänne...kohta lähden salille ja kirppistelemään. :)