Mä olen loppuunpalamisen jälkeen harjoitellut sitä stressittömämpää suhtautumista asioihin. Taitoa päästää irti kierroksista, ja haitallisista ajatusmalleista. Rajaamaan työtäni niin, että se kuormittaisi mua mahdollisimman vähän. Hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, armollisuutta itseäni kohtaan, Ilmaisemaan tunteitani ja tarpeitani. Ja aika hyvin mielestäni tässä onnistunkin. Mutta se, mikä mulla nouseekin nyt haasteeksi, on vapaa-aika. Ihmissuhteet. Tällä hetkellä näen, että riski uupumiseen onkin olemassa enemmänkin työni ulkopuolella. Koska en aina osaa päästää irti tai ilmaista itseäni.  Yritän kontrolloida asioita yksinäni, jonka myötä saan itseni kierroksille ja stressaantumaan. Ja pidän paljon asioita sisälläni. Tänään oikeastaan vasta konkreettisesti ymmärsin, miten herkästi ja huomaamattani pidänkään asioita sisälläni. Miten mulle onkaan vaikeaa tuoda esiin asiaa, joka jää mietityttämään, painamaan ja lopulta alan tulkinnan kautta kasvattamaan sitä suuremmaksi mitä se onkaan ja näkemään ongelmia ja uhkia siellä, missä niitä ei ehkä edes ole. Ja vain siksi, etten sano asiasta heti ääneen. Sanon vasta, kun olo alkaa pääni sisällä käymään tukalaksi, jopa sietämättömäksi. Vasta sitten, kun olen jo tulkinnut sitä sen katastrofiajatuksen kautta pääni sisällä. Tänään myös ymmärsin, että oikeastaan en yritä kontrolloida vain niitä ns. negatiivisia tunteita, vaan myös niitä myönteisiä. Kiintymistä, rakastumista, välittämistä. Ja miksi sitten olen toiminut näin? Siksi, koska olen peilannut näiden ilmaisua siihen mun omaan sitoutumisen ja läheisyyden pelkooni. Ajatellut, että toinen saattaa ahdistua jos vaikka ilmaisen, että mun tarve olisi viettää enemmän aikaa yhdessä. Pelännyt, että toinen alkaa vetäytyä, jos ilmaisen haluavani enemmän jotakin. Mutta tällä ajattelutavalla mä keskityn omien tarpeideni kuuntelun sijaan toisen tarpeisiin, joita en lopulta edes tiedä, vaan kuvittelen vain tietäväni sen pohjalta, miten itse olen joskus käyttäytynyt. Ja lopulta tässä on myös se puoli, että mitä enemmän olen sanomatta ja kysymättä, sitä enemmän elän omien tulkintojeni varassa, jotka usein kallistuvat sinne pessimistiseen suuntaan. Siihen ajattelumalliin, joka odottaa että jotakin pahaa tapahtuu. Ja luodakseni taas itselleni turvaa, mun tulisi sanoa ne asiat ääneen jotka mietityttävät. Tarkentaa, kysyä, ilmaista tunteeni. Kommunikointi, siinä avainsana tähän kaikkeen. Sen kautta on myös helpompi päästää irti ja olla stressaamatta. Sen sijaan, että kannan asioita sisälläni yksin, ne tulisi jakaa. Silläkin uhalla, etten aina vättämättä heti tule ymmärretyksi. 

Tänä viikonloppuna olen väsynyt. Pää on käynyt kierroksilla ja olen vain miettinyt, että missä se Stop -nappula mahtaa olla, jolla saisin ajatukset pysähtymään, kun olo on jo kuormittunut.  On vaikea päästä täysin rentoon ja läsnäolevaan tilaan, vaikka huomaankin olevani väsynyt. Se on olotilana hyvinkin epämiellyttävä. Pää käy kuin ylikierroksilla ja olen ikäänkuin pääni sisälllä, enkä saa aivojani lepotilaan, vaikka haluaisin. Palaaminen oman mielen myllerryksistä läsnäolevaksi tähän hetkeen ei ole aina helppoa. Puhuminen ja yhteys toisiin auttaa usein jonkun verran ja niin se teki nytkin. Mutta kokonaan se ei tätä olotilaa katkaissut. Joskus se vaatii enemmän ponnisteluja ja ihan läsnäoloharjoituksia.