Löysin ihan sattumalta vanhoista tietokoneen tiedostoista vuosia sitten kirjoittamani kertomuksen siitä, miten tulin äidiksi. Laitampa sen nyt tänne..

Sormet täristen lasken testiliuskan pesukoneen päälle ja istuudun pöntölle odottamaan. Sydän lyö rinnassa niin, että sattuu ja päässä tuntuu huminaa. Ajatukset eivät kulje, vain yksi lause pyörii päässä, kuin katkennut filminauha…sen on oltava nega. Ja eihän se voisi muuta näyttääkään, yritän uskotella itselleni. Sehän olisi täysin mahdotonta. Sekunnit kuluvat liian nopeasti, en haluaisi nousta. En haluaisi katsoa. Mutta on pakko. Hitaasti nousen seisaalleni ja otan pari askelta eteenpäin nähdäkseni tuloksen. Onko se…ei, ei se voi olla….mutta……..POSITIIVINEN! Silmieni eteen piirtyy kaksi vahvaa viivaa, joista ei voi erehtyä. Kaikki tuntuu romahtavan ympärilläni. Ihan kaikki. Otan epäuskoisena testin käteeni, katson sitä vielä uudelleen. Uskottava se on. Voi ei, ei voi olla, ei ole tottta. Tämä on unta, painajaista. Näin ei voi käydä. Ei minulle!

Kyyneleet kohoavat silmiini. Rinta tuntuu repeävän liitoksistaan, niin kovasti ahdistaa.

On korjattava jäljet, ettei kukaan arvaa. Piilotan testin taskuuni ja avaan vessan oven. Hitaasti kävelen huoneeseeni, jossa sinä odotat. Istut siinä sängylläni, selkä kumarassa, katsoen minuun pelokkaana, odottaen. Näet heti silmistäni, ilmeestäni, että kävi juuri niin kuin pelättiin.

Halaamme pitkään, sanoja ei tarvita. Ahdistus ympäröi meitä ja kiertää kehää huoneessa.

 

Halusit abortin, suorastaan vaadit sitä. Muuta vaihtoehtoa ei ole, sanoit. Olimme liian nuoria, liian kokemattomia. Toisiammekaan emme tunteneet kuin muutaman kuukauden ajalta. Ja nytkö pitäisi muuttaa yhteen, perustaa perhe, pärjätä omillaan? Koko tulevaisuus oli vaakalaudalla, elämä heitetty roskakoriin, josta se piti nyt koota uudelleen. Piti miettiä, mikä oli tärkeintä.

Piti olla hiljaa, yksin murehtia ja pelätä, itkeä itsensä uneen.

Lopulta tein päätökseni. Oli pakko. En voinut tukahduttaa uutta elämää, joka kokoajan kasvoi ja kehittyi sisälläni. En voinut vaikka sinä sitä pyysit, vaadit, rukoilit. Vain muutamassa päivässä olin alkanut rakastamaan, vaikka pelkäsin edelleen. Pelkäsin niin paljon.

Kerroin vanhemmilleni, kerroin ystävilleni, kerroin kaikille. Sinun oli päätettävä, kulkisitko mukana vai et. Päätit kulkea. Muutimme yhteen. Saimme astioita, verhoja ja huonekaluja sieltä sun täältä. Sisustus oli hajanaista ja sekavaa. Mutta se oli silti koti. Meidän kotimme.

 

Raskaus eteni normaaliin tapaan. Vatsa kasvoi, pikkuinen kasvoi. Ja ennen kaikkea ME kasvoimme. Luin paljon lehtiä ja kirjoja, opin kaiken olennaisen vauvan hoidosta ja koliikista aina uhmaikään saakka. Nautin raskaudestani niin paljon kuin vain pystyin.

Mutta suuri elämänmuutos, omilleen asettuminen ja parisuhteessa eläminen tuntuivat vaikeilta. Itkin usein…ja paljon. Sinullakin oli murheita, joita hukutit pulloon. Sinä joit, minä itkin. Joit taas ja minä itkin enemmän. Itkin yksinäisyyttäni, itkin tulevaisuuden pelkoani, itkin perunamuusin epäonnistumista ja sitten itkin ihan muuten vaan. Raskauskin teki osansa, että olin niin herkkä kaikelle ja kaikille.

Laskettu aika lähestyi ja jännittyneinä odotimme tulevaa. Lopulta koitti se päivä kun synnyit. Se oli tunteiden täyteinen päivä, mieli oli herkässä kaikesta kokemasta, myös onnesta.

En muista vauva-ajasta paljoakaan…vauvalla oli paha koliikki, se heräili pahimmillaan tunnin välein yöllä ja unille sai nukutella pitkän tovin hyssytellen ja imettäen. Olin väsynyt. Ja hormonit saivat mieleni herkäksi. Et auttanut juurikaan, pieniä hetkiä pidit sylissä. Ehkä tarvitsit aikaa totutella.

Paljon iloa, mutta myös kyyneliä mahtui yhteisiin vuosiimme ja aikaan lapsen kanssa. Olemme molemmat aikuistuneet ja kasvaneet hurjasti ja varmasti kasvamme edelleen.

Mutta nyt viiden vuoden jälkeen voin sanoa, että en kadu hetkeäkään päätöstäni, jonka yksin ahdistukseni keskellä teini-ikäisenä tein. Se oli tärkein ja suurin valinta, jonka olen koskaan tehnyt. Rakastan pientä poikaamme yli kaiken!