Tämä viikonloppu on ollut huolen sävyttämä, kun toinen koiristani alkoi yllättäen ontua. Huomenna vien hänet lääkäriin. Toivon, että syy on jokin helposti hoidettava vaiva, mutta olen jo ajatuksen tasolla valmistautunut siihen, että se voi vaatia leikkausta. Mun koira on jo 12 vuotias, mutta hän on olemukseltaan niin virkeä, eloisa ja elämäniloinen, että välillä sitä meinaa unohtaa hänen olevan jo vanhus. Tämän vaivan kohdalla mietin, että maksoi mitä maksoi niin haluan hoitaa koirani kuntoon. Hetkeä myöhemmin kuitenkin tajuntaani iskostui myös ajatus muiden kokemuksista aiheeseen liittyen lukiessani, että kyse ei nyt ole vain leikkauksesta ja koiran kuntoon saamisesta, vaan siitä, onko leikkaus enää tuon ikäiselle koiralle turvallinen ja mikä on ennuste toipumisen suhteen. Tässä voi tulla koiran ikä vastaan. Kun alkaa olemaan muutakin vaivaa ja ikää, ei ole itsestäänselvää tehdä vain vaadittavat hoitotoimenpiteet. Tämän ymmärrettyäni alkaa mieli väkisinkin myös pohtimaan luopumista.

Mun koira on mulle hyvin rakas. Hän tuli elämääni hetkellä, jolloin sain siitä paljon iloa ja lohtua. Jos jostain koirasta voi sanoa, että se on eirtyisherkkä, niin mun koirani on sitä. Se aistii mun tunteet, vireystilan ja reagoi niihin. Se innostuu herkästi nollasta sataan ja ylivirittyy pienistäkin muutoksista arjessa. Se myös lohduttaa, kun olen surullinen. Muistan vieläkin elävästi sen hetken, kun 10 v sitten loppuunpalaessani istuin sohvalla ja itkin väsymystä ja kurjaa oloani. Koirani tuli taakseni sohvan selkänojalle istumaan ja laski päänsä olkapäälleni. Eilen istuin lattialla, silittelin koiraani, itkin ja puhuin sille kuinka rakas se minulle on. Se laski päänsä polvelleni ja katsoi mua silmiin, kuin sanoakseen," vielä mä olen tässä, älä sure, sinäkin olet rakas." <3

Mun koira on mulle hyvin rakas ja siitä rakkaudesta käsin myös lupaan hänelle, että pidän hänestä mahdollisimman hyvää huolta. Ja että vaikeiden päätösten hetkillä toimin hänen parhaaksi ja hänen etu edellä. Mun sydän murentuu ajatuksestakin luopumisesta, mutta en kestäisi myöskään ajatusta siitä, että valinnoillani aiheutan koiralleni kärsimystä ja pitkitän vain jotain, joka on kuitenkin tulossa. Toivon ja rukoilen, että vielä ei olla siinä pisteessä. Haluan olla toiveikas, että vielä koirani voi parantua ja saamme lisää yhteisiä vuosia. Silti myös siihen toiseen vaihtoehtoon on hyvä vähän henkisesti valmistautua. Ajatukseet menettämisestä ja luopumisesta vahvistavat rakkauden tunnetta sitä kohtaan, johon tuo ajatus kohdentuu. Samalla se kirkastaa myös omia arvoja sen suhteen, millaisia valintoja haluaa elämässään tehdä itsensä ja läheistensä suhteen. Olen kiitollinen, että olen saanut juuri tuon koiran elämääni, kiitollinen että hän on pääosin ollut terve ja olen saanut iloita hänestä jo 12 vuotta. Kiitollinen jokaisesta hetkestä ja myös niistä valinnoista, joilla olen jo tähän mennessä pidentänyt yhteistä aikaamme.