Olen aina tunnistanut olevani jonkin asteen "kontrollifriikki". Minulle asioiden selkeys ja varmuus ovat erityisen tärkeitä ja mun on vaikea sietää epävarmuutta. Olen viime aikoina paljon pohtinut tätä puolta itsessäni ja ymmärtänyt, että tuo kontrollointi on suojamenanismi. Yritän sen avulla suojata itseäni tunteelta, jota en haluaisi kohdata. Se tunne on turvattomuus. 

Mistä tuo kontrollointi sitten on saanut alkunsa? Se kumpuaa lapsuudesta. Lapsi oppii mallin vanhemmaltaan, joka oman turvattomuutensa ajamana yrittää kontrolloida ympäristöään ja myös lasta. Vanhempi näkee uhkia ja katsoo maailmaa niiden uhkakuvien läpi, joita yrittää sitten estää toteutumasta tuon kontrolloinnin kautta. Näin lapsi oppii itsekin, miten maailmaa kuuluu katsoa ja turvattomuus iskostuu myös häneen, ja tapa selvitä sen tunteen kanssa: kontrolloimalla. 

Se mikä mut on saanut tätä pohtimaan nyt enemmän, on mun parisuhde. Epävarmuus tulevasta, seuraavista näkemisistä ja siitä, löydämmekö vielä yhteisen elämän saman katon alla, herättävät mussa tarpeen yrittää varmistella asioita, varmistella tulevaa eli yrittää pitää kontrolli asioista.  Ja kuinka ollakaan, olen rakastunut ihmiseen, joka on luonteeltaan täysin erilainen tässä asiassa kuin minä: hän ei kontrolloi, hän ei elä tulevassa, vaan elää hyvinkin vahvasti tätä hetkeä, luottaen siihen että elämä kantaa ja asiat järjestyvät. Hänen aikataulunsa harvoin pitävät (ellei ole kyse lennosta, joka ei odota tai töistä jossa vain on oltava ajallaan), koska hän on ns. irtipäästämisen tilassa. Ilman stressiä ja kellon seuraamista. Juuri siinä tilassa, johon munkin pitäisi enemmän pyrkiä, mutta minkä kontrolloinnin tarve usein estää. Miten sattuikaan, että elämä toi eteeni juuri tämän kaltaisen miehen. Sitä voisi sanoa ehkä elämän kouluksi. Etäsuhde ja tuon kaltainen mies yhtälönä tekee sen, että joudun tätä puolta ja sen herättämiä tunteita kohtaamaan aika voimallakin.  Ja se taas saa tajuamaan, että tämä ei toimi. Tämä mun kontrolloinnintarpeeni ei enää palvele mua ja on löydettävä muita keinoja tuon tunteen kanssa selviämiseen, niitä jotka palvelevat. Parisuhdetta kun ei voi kontrolloida, tai sitten mulla pitäisi olla täysin rajaton ja kontrolloitavissa oleva mies, mitä en myöskään halua. Elämää ei myöskään voi kontrolloida, se harvoin menee sen kaavan mukaan mitä mielemme rakentaa. Silti mieli yrittää pitää itsellään illuusion, että kontrolli kannattaa yrittää säilyttää. Totuus kuitenkin on, että niin kauan kun yritän kontrolloida, pidän kiinni omasta turvattomuudestani, mikä taas herättää stressiä ja ahdistusta. Koska jatkuvasti saan kuitenkin painia sen tunteen kanssa, että en pystykään kontrolloimaan ja narut eivät vain pysy käsissä, koska tosiasiassa mulla ei ole koskaan niitä naruja ollutkaan. Se on vain kuvitelmaa. 

Ainoa keino vapautumiseen on päästää irti. Ja niin helpolta ja vapauttavalta kun se kuulostaakin, helppoa se ei ole. Koska se vaatii myös tuon tunteen kohtaamisen, mitä mieli yrittää kaikin keinoin välttää. Ja kohtaamalla tuon tunteen, joutuisin kohtaamaan hylätyksi tulemisen pelkoni, joka linkittyy tuohon turvattomuuteen ja ohjaa mua kontrollointiin parisuhteessa.