Oman prosessini myötä olen löytänyt aivan uudella tavalla läsnäolemisen, eli tähän hetkeen ankkuroitumisen merkityksen. Sen merkitys korostuu silloin, jos tuntee vaikeita tunteita tai meinaa lähteä ajatuksissaan liian syviin ja synkkiin vesiin tai ajatuskierteeseen, joka ei johda mihinkään. Nautin kuitenkin myös hyvien tunteiden kanssa suuremmassa mittakaavassa tästä hetkestä, kuin ennen. Olen löytänyt jotakin, josta haluan pitää kiinni. Edes hetkittäin. 

Hyvin moni, ehkäpä suurin osa ihmisistä lopulta elää paljon ajatuksissaan. Siinä maailmassa, joka ei oikeastaan ole edes kosketuksissa tämän käsillä olevan hetken kanssa. Miten paljon jääkään asioita huomaamatta, kokematta ja aistimatta, kun viettää päivänsä omassa pääkopassaan eikä tässä hetkessä läsnäollen. Aikuisilla olisi paljon opittavaa lasten tavasta kokea ja elää maailmaa. Lapsella on taitoa elää onnellista ja täyttä elämää. Lapsi elää suurimman osan päivästä juuri kiinni tässä hetkessä, jolloin turhalle murehtimiselle ei jää tilaa. Lapsi saattaa jäädä pitkäksi aikaa seuraamaan käsiä pestessään veden valumista sormien välitse. Tämä jos mikä on juuri sitä hetkessä elämistä, jokaisella aistilla. 

Tämä taito on itseni pitänyt ihan harjoitella uudelleen. Sen avulla pystyn katkaisemaan ikäviä ajatuksia. Pystyn rentouttamaan mieltäni ja kehoani ja vähentämään sitä kautta stressiä. Löydän mielihyvän tunteita ja kiitollisuutta pienistä asioista. Nykyään huomaan herkemmin kiinnittäväni huomiota vaikka lenkkipolulla ympäristööni, koska olen opetellut olemaan vähemmän oman pääni sisällä. Aina tämä ei onnistu tai ei tapahdu helposti, mutta harjoittelemalla siitä on tullut helpompaa ja automaattisempaa. Läsnäolo on ollut suuressa roolissa oman etenemiseni ja toipumiseni suhteen. Sen avulla pystyn paremmin tulemaan toimeen tunteideni ja itseni kanssa. 

Olen kasvanut lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuudessakin joitakin vuosia kristillisissä piireissä. Ikäväkseni olen huomannut, että niissä piireissä herkästi tunnutaan tuomitsevan kaikki Mindfullnessiin viittaava, jona lopulta läsnäolokin nähdään, jos sitä syvemmin lähdetään analysoimaan. Tämä tuomitaan, koska sen ajatellaan juurtuvan vääriin uskontoihin ja oppeihin, joihin kristityn ei olisi hyvä sekaantua. Ja koska tätä "mindfullnessia" lopulta löytyy myös enemmän tai vähemmän kaikista terapiasuuntauksista, saatetaan nekin nähdä huonossa valossa. Itsellänikin on usko, mutta en voi ajatella asiaa noin. Itse näen, että uskonto on asia, josta tulee koko elämän perustava voima. Jonka ympärille kaikki elämässä kietoutuu. Jos kaikki elämässäni pohjautuisi läsnäolon ympärille, sitä voisi ehkä alkaa kutsua jonkinlaiseksi uskonnoksi. Luulempa, että tällä tavoin ylipäätään eri uskonnot ovat saaneet alkunsa. On keksitty jotakin hienoa ja merkityksellistä, jonka ympärille on alettu rakentamaan sitten ajatuksia, aatteita, oppeja ja ehkä palvonnankohteitakin. Jos kuitenkin otamme tästä uskonnosta erilleen jotakin, jonka näemme itsellemme hyvänä, onko se uskonnon harjoittamista? Mielestäni ei. Läsnäolokin lopulta perustuu vain hmisen anatomiaan ja psyykkeeseen, jotka ovat meihin luotuja ominaisuuksia. Jos lapsi tekee sitä luontaisesti, miksi aikuinen ei voisi pyrkiä toimimaan sillä periaatteella tietoisesti, jos se helpottaa omaa oloa ja auttaa elämään täydempää elämää? Mielestäni on jopa vaarallista, tuhoavaakin kieltää ihmistä tekemästä asioita, vain uskontoon vedoten. Kaikkea ei vain voi hengellistää, vaikka joku niiden asioiden ympärille olisi jotain hengellistä kehitellytkin. Vaikka joku toimintamalli tai ajatus olisi osa jotakin uskontoa, ei se tarkoita, että se itse ajatus olisi uskonto. Nämä kaksi on tärkeää erotella. Ihminen ei voi kieltää omaan psyykkeeseen  tai fysiikkaan liittyviä asioita ilman, että vahingoittaa sillä itseään. Tämä pätee niin tunteisiin, kuin oman hyvinvoinnin ylläpitämiseen psyykkisesti ja fyysisesti. Tunnetaidot, läsnäolo, hengittely, rentoutumisharjoitukset, ne kaikki kun vain kuuluvat ihmisen syvimpään olemukseen. Läsnäolon kautta voi löytää yhteyden itseensä, ympäristöönsä ja myös Jumalaan. On asia erikseen, mitä läsnäolon ympärille sitten rakentaa. Sen jokainen linjaa itse ja siinä voi vetää omat rajansa. 

Makaan ruohikolla, keskitän ajatukseni taivaalle. Pilvet leijailevat erimuotoisina hahtuvina ylitseni, muodostaen hauskoja kuvioita. Yksinäinen lintu lentää yläpuolellani, kadoten metsän siimekseen. Käännän katseeni alaspäin. Huomaan, kuinka muurahainen kipittelee ruohikolla lepäävän käteni läheisyydessä. Sen tuntosarvet väpättävät sen kiivetessä sormelleni. Seuraan muurahaisen tutkimusmatkaa, kuinka se kävelee sormelta kämmenelleni, pysähtyy välillä ja jatkaa taas matkaansa. Lopulta se löytää ruohonkorren, jonka varjoon se kipittää piiloon. Otan varpaiden väliin pari ruohontupsua. Ne tuntuvat viileiltä, hiukan nihkeiltä, mutta mukavan kutittavilta. Lämmin tuulenvire pyyhkäisee kasvojani, sivelee kaulaani ja poskipäitäni. Olen elossa, juurtuneena tähän hetkeen. Nauttien kaikesta Luojan luomasta jokaisella solullani. Hengitän syvään, rauhallisesti. Tunnen, kuinka keuhkot täyttyvät ilmasta, ja tyhjentyvät taas rauhallisesti. Tunnen itseni, aistin ympärilläni olevan maailman. On hyvä olla, juuri tässä. 

pisara.jpg