Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. 
Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? (Jes.43:18-19)

Tämä pääsiäisen aika ja neljän päivän vapaat tulivat tarpeeseen. Olen ottanut nämä päivät aika rennosti, leväten ja liikkuen ja näin muutaman ystävänkin. Pääsiäisen vieton aloitin itseäni hemmotellen. Ostin hyvää syötävää, kasvonaamion ja pienen pullon Fresitaa. :) Ihanaa, kun aurinko jo lämmittää ja tuulikin tuntuu jo leudon keväiseltä. Leskenlehtiäkin on näkynyt lenkkipolun varrella.

Kuluneella viikolla on ollut masennuksen ja väsymyksen tunteita. Nyt kun terapiaa vähennetään, huomaan että herkemmin tukeudun läheisiini. En vielä meinaa luottaa, että tiettyjen tunteiden kanssa pärjään enkä tarvitse siihen kannattelijaa. On kuitenkin tärkeää nyt opetella vetämään se raja, missä asioissa ja miten tukeudun. Läheisistä kun ei saa tulla terapian jatkeita. En voi korvata yhden turvaköyden katkeamista toisella köydellä, kun nyt olisi tarkoitus alkaa pärjäämään enemmän itse ja ottamaan vastuuta omista tunteistaan, luottaa että minä pärjään. Se ei tarkoita, että minun pitäisi olla yksin. Mutta se tarkoittaa sitä, että en kaada tunteitani muiden kannateltavaksi vaan kannan ne itse, hyväksyen niiden olemassaolon. 

Huomaan, että mun on edelleen vaikea hyväksyä väsymyksen tunnetta. Burnoutin myötä siitä on tullut ikäänkuin epänormaali tila. Tila, jolloin mieli ilmoittaa mulle että tästä on syytä huolestua. Trauma burnoutista elää sen kautta yhä. Sen ääni on kyllä lieventynyt, mutta ei kadonnut. Jos väsymykselleni ei ole selkeää syytä, se on vaikea hyväksyä ja antaa vain olla. Mieleni lähtee helposti mukaan ajatusleikkiin, jossa se yrittää keksiä väsymykselle syyn, jotta se olisi helpompi hyväksyä. Jokin mussa yrittää myös syyllistää väsymyksestä. Hakea minusta itsestäni syytä sille, että tunnen näin. Vaikka olen paljon armollisempi itselleni nykyään kuin ennen, niin tämä on yksi osa-alue, jossa armottomuus puhuu minulle syyttävään sävyyn.  Tiedän, että tämä kevät on ensimmäinen loppuunpalamisen jälkeen ilman lääkkeitä, ja että terapiaa vähennetään. Siinä on jo kaksi syytä, jotka voivat nostaa monenlaisia tunteita pintaan. Olenkin yrittänyt keskittyä vain hyväksymään tunteet ja olemaan läsnä tässä hetkessä. Katkaisemaan ajatus, jos mieli lähtee rakentelemaan tarinoita, jotka eivät ole totta. Olen käynyt itseni kanssa keskustelun ja todennut, että vaikka kuinka yrittäisin ajatuksillani kontrolloida elämääni, vaikka kuinka peilaisin mennyttä tähän hetkeen ja rakentelisin tulevaisuuden kuvia, se ei lopulta anna mulle mitään vastauksia. Minulla ei ole lopulta kontrollia elämääni, joten parempi on vain päästää ajatuksista irti. Mennyt ei palaa ja huomisesti en vielä tiedä mitään. Miksi siis pilaisin tämän hetken katoamalla ajatuksiini, joilla ei ole mitään tekemistä tämän läsnäolevan todellisuuden kanssa? 

On helppoa välillä unohtaa, miten valtava matkan sitä onkaan jo tehnyt. Mua on kannateltu jo pitkän matkaa näkymättömillä käsivarsilla, eivätkä ne käsivarret yhtäkkiä vain katoa. Olen edelleen turvassa, kaikki on hyvin, joten voin päästää irti kontrollista ja levätä tässä hetkessä. Miten paljosta saankaan olla kiitollinen. Siitä, miten olen lähentynyt perheeseeni, ystävistä, terveydestä, kodista ja työstä, uudenlaisesta yhteydestä itseeni ja tunteisiini, viisaudesta ja voimasta jota olen matkani aikana saanut paljon.