Se tunne, kun matka toisen luo voi tuntua pitkältä tai lähes mahdottomalta, vaikka hän on fyysisesti lähellä. Välissä on niin paljon asioita, joista pitäisi puhua. Tunteita, jotka haluaisivat tulla esiin, mutta jotka piilotetaan vahvuuden ja ylpeyden alle. Kipeitä asioita, tapahtumia, joiden ääneen sanominen pelottaa liikaa. Joiden juuret saattavat olla jo lapsuudessa. Sitä pelkää tulla näkyväksi, pelkää olla haavoittuva tai tarvitseva, koska pelkää hylätyksi tulemista. Ja näiden taustalla taas vaikuttaa häpeä. 

Miten kipeältä tuntuukaan herätä tajuamaan, että kaipaa jotakin, minkä saavuttaminen taas tuntuu hyvin työläältä ja vaikealta. Isolta riskiltä, koska voikin olla, ettei yrityksestä huolimatta saavuta sitä. Toisaalta, haluaako elää lopun elämäänsä niin, ettei ole edes yrittänyt? Tajuta siinä kohtaa, kun on liian myöhäistä enää yrittää, että olisi kuitenkin pitänyt. 

Kun on kyse jostakin itselle todella tärkeästä, myös menettämisen pelko herää suureksi. Mitä jos omilla toimillani työnnänkin toista vielä kauemmas? Jos minut ymmärretään väärin enkä saakaan asioita korjatuksi ja parempaan suuntaan, vaan vain enemmän solmuun? Toisaalta, jos en edes avaa suutani ja tee sitä mitä itse voin tehdä, en saa koskaan tietää. Ja elämme ehkä lopun elämää tuo tuskallinen ja vaikea häpeän tunne välissämme. Kohtaamatta aidosti toisiamme. Yrittämättä edes luoda yhteyttä, joka toisi lähemmäs. 

Lähelle voi olla pitkä matka, mutta jos ei edes yritä päästä lähemmäs, ei mikään voi muuttua. Jonkun on aina otettava se ensimmäinen askel. Ehkä toinenkin. 

Olen herännyt erityisesti viime aikoina siihen, miten perheessämme puhuu häpeä. Kuinka jokainen tahollaan hiljaisuudessa kipuilee asioita, ehkä kaipaa toisen luokse tai enemmän jotakin, mutta samalla ei kyetä ottamaan askelia lähemmäs ja murtamaan tuota häpeää. Sanomattomia sanoja, jakamattomia tunteita. Peiteltyä kipua ja kaipausta. Ehkä niin syvälle haudattua, ettei siihen ole yhteyttä enää itselläkään. Kun ei tajua kaipaavansa tai myönnä haavojaan, ei tarvitse ehkä myöskään kohdata niitä kipuja joita nämä herättävät. Puhumattomuuden kulttuuri. Se on se pahin kuilun rakentaja ihmisten väliin. 

Mun joulun aika ja loma on mennyt aika mukavasti. Sellaista pohjakosketusta omiin tunteisiin ei ole tullut, mitä monesti on käynyt joululoman alkaessa. Ehkä olen ollut nyt enemmän yhteydessä omiin tunteisiini. Ehkä näiden esiin tuomieni asioiden ymmärtäminen ja niiden yhdistäminen joulun nostamiin tunteisiin, auttoi jotenkin myös hyväksymään ne tunteet osana mua ja joulun aikaa. Jolloin ne eivät nousseetkaan ahdistuksen kautta voimalla pintaan, vaan kulkevat tässä mukanani tiedostamisen kautta. Eilen vaihtui vuosi ja olin täysin sinut sen ajatuksen kanssa, että vietän uutta vuotta yksin. Viime vuonna näin ei olisi ollut. Se olisi tuntunut raastavalta. Tuore ero parisuhteesta nosti vuosi sitten sen yksinäisyyden tunteen vielä isommalla kädellä pintaan. Toisaalta en ole kokenut myöskään olevani niin yksin. Olen toiminut omia tarpeitani kuunnellen ja sopinut lomalle kohtaamisia siinä määrin, että en ole kokenut olevani liikaa itsekseni. Vielä viikko on kuitenkin lomaa jäljellä ja omat tunteensa voi nostattaa se, kun yksi aikakausi elämässä ikäänkuin päättyy ja uusi alkaa. Vaikka tähänkin asiaan toisaalta osaan yhdistää myös positiivisia puolia. 

Uuden vuoden lupauksia en harrasta, mutta ehkä sellainen loppuelämäni tavoite voisi olla, että yritän puhua tunteistani läheisilleni enemmän. Luoda sitä yhteyttä, häpeän tunteesta huolimatta. Luopua vääränalisesta vahvuudesta, ja tuoda enemmän asioita herkkyyden kautta. Murtaa sitä pelkoa ja häpeää välissämme.  Helppoa se ei ole. Mutta ehkä pienin askelin. Tämän loman aikana olen jo ottanutkin niitä ensimmäisiä askelia. Ja ehkä kun se tahtotila löytyy ja tavoitteen tekee näkyväksi, sitä kohti myös menee tiedostavammin ja rohkeammin. Näin toivon. Ehkä eniten pelkään, että tuon asiat esiin jotenkin väärällä tavalla. Mutta ehkä sekin epävarmuus pitää vain sietää ja kohdata myös se oma epätäydellisyytensä. Lohdullista on, että vaikka aina ei osaisi asioita tuoda esiin rakentaen, voi onneksi asioihin aina jälkeenpäin palata. Tärkeintä on, että edes yrittää.