Toisin sanottuna hylätyksi tulemisen pelko. Sitä olen paljon pohtinut tässä kuluneen viikolopun aikana. Miten paljon se mussa vaikuttakaan, kaventaa elämää, vie iloa ja kyvyn elää tässä hetkessä läsnä. Tuo turvattomuuden kokemukseni ja tarpeeni yrittää kontrolloida ympäristöäni, linkittyy myös vahvasti juuri tuohon tunnelukkoon. 

Hylätyksi tulemisen tunnelukon juuret ovat hyvin syvällä lapsuudessa ja ne syntyvät läheisissä ihmissuhteissa, kun lapsi kokee joko fyysisesti tai emotionaalisesti jonkun läheisen ja tärkeän ihmisen taholta hylkäämistä. 

Omalla kohdallani huomaan, että olen ottanut vanhempieni tunnelukon omakseni ja tuon tunnelukon aktivoituessa, toistan kuin vanhemmiltani oppimaani mallia ja toistan heidän toimintamalliaan, kohdistaen sen ympäristööni. Toisin sanoen, hylkään muut ennenkuin he hylkäävät minut. Enkä tarkoita tällä konkreettista hylkäämistä niin, että katkaisisin välit ihmisiin, vaan enemmänkin tunnetason hylkäämistä: tunnekylmyyttä, etäisyyden ottamista, välinpitämättömyyttä, vihaisuutta. Ajatuksen tasolla saatan kyllä hylätä konkreettisellakin tasolla, mutta nykyään en enää toimi sen impulssin mukaan, koska ymmärrän sen liittyvän juuri tuohon tunteeseen ja kokemukseen, jonka tunnelukko aktivoitueessaan herättää. Ja tiedostan, että hetken päästä se impulssi menee ohi, tuon tunteen mukana. 

Hylätyksi tulemisen tunnelukko, joka pitää sisällään turvattomuuden tunteen, saa mut juurikin kontrolloimaan. Kontrolloimalla ympäristöäni, yritän tosiasiassa kontrolloida tuota tunnelukkoa aktivoitumasta. Kun kuitenkin koen, että kontrolli pettää, tunnelukko aktivoituu ja saa aikaan voimakkaan tunnevyöryn erityisesti läheisissä ihmissuhteissa. Tunnevyöry saa taas aikaan puolustusmekanismit, jotka ovat juuri noita edellä mainitsemiani hylkäämisen muotoja. Nämä puolustusmekanismit tunnistan jo aika hyvin ja olen paljon tehnyt töitä sen eteen, etten lähtisi niiden vietäväksi, vaan toimisinkin päinvastoin. Syvin tarpeeni kun kuitenkin on kokea yhteyttä, rakkautta ja läheisyyttä, joita ei voi saavuttaa hylkäämällä. Ja lopulta (niinkuin olen aiemmissakin kirjoituksissani todennut), hylätessäni toisen, hylkäänkin todellisuudessa itseni: omat tunteeni ja tarpeeni. Ne syvimmät tarpeet, jotka haluaisivatkin hylkäämisen sijaan olla toista lähellä.  Tuon voimakkaan tunnereaktion noustessa, pyrin nykyään enemmänkin tuomaan esiin ja näkyväksi noita tunteitani ja mitä kaipaisin toiselta osapuolelta esim. parisuhteessa. Vain sitäkautta koen voivani rakentaa myös yhteyttä toiseen, olemalla avoin eikä kätkeytymällä häpeän kuplaan, joka hylkäämisen tunnelukossa vahvasti vallitsee. 

Viime viikolla ymmärsin, että oikeastaan nuo samat elementit, jotka parisuhteessani saavat tuon tunnelukon ja nuo toimintamallit aktivoitumaan, ovat esillä myös nykyisessä työssäni. Työkaverit ja työn haasteet ja epäkohdat nostavat juuri näitä samoja tunteita ja reaktioita mussa pintaan. Työ on kuitenkin suhteessa etäisempi kuin parisuhde tai muut läheiset ihmissuhteet, joten tunteet eivät nouse siellä niin voimalla ja niiden kanssa on helpompi tulla toimeen. Erityisesti kuitenkin silloin, kun parisuhde aktivoi mussa tuon tunnelukon, se saa ns. bensaa liekkeihin herkemmin myös muualta ympäristöstäni, jolloin mm. töissäkin tuntuu hankalammalta tasapainoilla tunnekuohujensa kanssa. 

Kulunut viikonloppu oli mulle hankala. Vietin sen tuon tunnelukon kanssa. Ajatukset pyörittivät huoli kysymyksiä ja elivät paljon tulevassa, saamatta kuitenkaan vastauksia, tunsin vihaisuutta, katkeruutta ja mieli tuntui hakevan vahvistusta sille, että hylkääminen tulee tapahtumaan vielä jotakin kautta. Tunnistin jopa ahdistuksen tunteen. Oli vaikea olla läsnä ja hengittää, keho oli samaan aikaan ylivirittynyt, mutta samalla tunsin olevani väsynyt. Ehkä kuitenkin tein tuon tunteen kanssa jotakin oikein, koska tänään olo on ollut ihan toinen. Olen läsnä, levollinen, on helppo hengittää, olo on jotenkin vapautunut ja keveä ja olen yhteydessä tunteisiini, erityisesti rakkauden tunteeseen, mitä taas tuon tunnelukon aktivoituessa on vaikea tuntea - miten voisinkaan, jos tunnelukko saa tuntemaan arvottomuutta itseä kohtaan. Ja jos en koe rakastavani itseäni, miten voisin tuntea rakastavani ketään muutakaan. Rakkaus kun lähtee aina minusta itsestä käsin. 

Kuluneena viikonloppuna pyrin nimenomaan päästäämän irti, tein hengitysharjoituksia rauhoittaakseni kehon kierroksia ja päästäkseni enemmän läsnäolon tilaan, tunnistin ja nimesin tunteitani ja kuuntelin omaa levon tarvettani ja lepäsin. Vietin myös aikaa perheeni kanssa, vaikka alkuun tuntui, etten jaksaisi. Huomasin kuitenkin heti sen piristävän vaikutuksen, kun aloin sopia tapaamistamme. Kohtasin sitä kautta juuri sitä syvintä tarvettani ja vähensin hylkäämisen vaikutusta itsessäni. Ja näin juuri tulisi toimia, kun tuntee tuon hylätyksi tulemisen tunteen, murtaa sitä häpeää ja hylkäämisen kokemusta itsessäni toimimalla sen syvimmän tarpeeni mukaan, vaikka tunteet ja niiden tuomat impulssit yrittäisivätkin sanoa muuta ja saada hylkäämään. Joskus se voi vaatia sen, että todella huudan, raivoan ja itken toisen edessä. Uskallan näyttää tunteeni ja olla myös haavoittuvaisena toisen edessä, toisin sanoen uskallan tulla näkyväksi, eläväksi ja tuntevaksi ihmiseksi toiselle. Sitä kautta voi ainoastaan luoda yhteyttä. Helppoa se ei ole, ei todella. Ei ihmiselle, joka on melkein koko tähän astisen elämänsä ajan pyrkinyt patoamaan tunteitaan ja peittämään tarpeitaan ja pysymään piilossa häpeän alla. Mutta se mikä ei enää mua palvele, sen on aika mennä. Häpeä ei enää suojaa mua, vaan se peittää ja piilottaa ja estää yhteyden muihin. Siksi sen on aika mennä ja uusien toimintamallien ja tunteiden tulla sen tilalle.