Mä olen parisuhde saralla oikeastaan kokenut vain pettymyksiä ja hylkäämisiä. Kaikki ne joihin itse olen ollut todella ihastunut, ovat jättäneet mut. Ainoa suhde jonka sain kestämään 10v, oli sellainen jossa mulla ei ollut niitä syviä tunteita. Ja jossa mua kohdeltiin huonosti. Jossa en pystynyt olemaan oma itseni. Mä olen aina joutunut luopumaan, kokenut tulleeni hylätyksi ja tuntenut oloni tuolloin hyvin yksinäiseksi. Tajusin, että teini-ikäisenä kun viiltelin itseäni, sekin johtui noista hylkäämisistä, yksinäisyyden tunteesta. Kivusta, joka tuli kun tuntui, etten kelpaa. Teininä en osannut olla yksin. Jos en ollut "kimpassa" jonkun kanssa, tunsin masennusta ja se purkautui viiltelynä ja synkkinä piirustuksina sekä runoina. Viillellyt en ole enää teini-iän jälkeen ja oikeastaan kuvittelin nyt eron jälkeen oppineeni olemaan yksin. Mutta viime aikoina olen tajunnut, että näin ei ole. Lohtusyöminen ym. kertoo muuta. Se että mulla on tarve pitää telkkari, tietokone ja kännykkä ympärilläni iltaisin, ja samalla vielä vedän vatsan täyteen herkkuja...se on oire. Mulla on levoton olo, jos en tee niin. 

kaksi kuukautta sitten mä rakastuin. Elämäni ensimmäisen kerran.Siihen asti olin vain luullut rakastuneeni. Kunnes huomasin, että tätähän se onkin. kaikki tuntui niin oikeelta ja hyvältä, ajattelin että nyt mä hänet löysin. Tietokone jäi iltaisin kuin itsestään pois, pystyin keskittymään esim. leffan katsomiseen kaikessa rauhassa ja tyytyväisenä. Rinnassa kupli ja tuntui, että tämän ihmisen kanssa mä haluan ja pystyn kohtaamaan niitä pelkoja joita mulla parisuhteeseen liittyen on. Kunnes sain siipeeni. Hyvä puoli tässä oli se, että ehdin jo kohtaamaan pelkojani jonkin verran, ymmärsin mitä rakkaus on,  miltä se tuntuu. Ja myös se oli hyvä huomata, että mä pystyin siitä huolimatta lopettamaan sen jutun, vaikka rakastin...koska tajusin että toinen ei ole valmis ja mä vain rikkoisin itseni jos jäisin roikkumaan. Ensin elin toivossa, että toinen tulis ns. järkiinsä, haluaisikin olla mun kanssa ja päästää irti menneestä suhteestaan. Kunnes lopulta kyllästyin odottamaan ja aloin menettää toivoni. Samalla huomasin katkeruuden alkavan itää mussa, kiukku ja uhma nousivat pintaan ja mulla tuli tarve näyttää. Näyttää tälle ihmiselle, näyttää itselleni, että kyllä mä kelpaan muille, että saan kyllä iskettyä itselleni miehen. Jossain sisimmässäni herkuttelin ajatuksella, että mä vain tapailen monia miehiä, vähän flirttailen ja saan heidät ihastumaan mutta itse en ihastu. Sitten tapasinkin erään. Joka olikin todella komea, mukava, hauska ja tulin hänen kanssaan tosi hyvin juttuun. Meillä oli kemiaa ja hän kiinnostui, ehkä ihastuikin. Mutta mä tajusin että mä en pysty tuntemaan niin, miten tunsin tätä edellistä kohtaan. Mun sydämestä osa kuuluu vielä(kin) hänelle, vaikken haluaisi enkä pysty sitä palasta väkisin repimään irti ja antamaan toiselle. Tämän suhde olisi ollut vain laastari. Ja tajusin, että sellaiseen en pysty. En voi leikkiä toisten tunteilla, olen yksinkertaisesti liian kiltti sellaiseen. En pysty ns. kevyeeseen suhteeseen. Samalla kun aloin tajuamaan tämän, huomasin tuntevani suurta katkeruutta kaikkia niitä miehiä ja poikia kohtaan, jotka olivat mua satuttaneet. Ja ymmärsin, että taas mä yritin toimia samoin kuin teininä. Mennä vain eteenpäin vaikka sydän olisi vielä muualla ja rikki. Tässä kohtaa, en kestä yhtään uutta pettymystä. Se yksinkertaisesti hajoittaisi mut. 

Eilen mulla oli äärettömän paha olo, ajattelin jo että kaikki alkaa alusta...tunsin vahvaa ahdistusta, masennusta, päällimmäinen ajatus oli "kukaan ei rakasta mua". Työpäivän vedin läpi hammasta purren, tekohymy kasvoillani. Kunnes autoon päästyäni, päästin pahimman tuskan ulos ja itkin ääneen. Mieli teki kirkua. Koko eilienn ilta meni hyvin ahdistuneissa ja masentuneissa tunnelmissa, itkin menneitä pettymyksiä, itkin sitä että en pysty aloittamaan suhdetta, itkin kaikkia niitä hylkäämisen ja yksinäisyyden tunteita. Aamulla otin propalia ja menin töihin. Taistelin ahdistusta vastaan, niitä ajatuksia vastaan jotka sen laukaisee. Hetken ajattelin että ei tästä tule mitään, mä romahdan kohta. Mutta sitten sain ajatuksia siirrettyä muualle ja olo alkoi rauhoittumaan. Propali selvästi laski verenpainetta, joka yritti nousta ahdsituksen myötä. Tunsin kuinka korvissa humisi ja mua vähän huimasi. Se meni ohi kun sain oloni tasaantumaan. Päivä meni ihan ok, enkä ole tänään itkenyt tai aamun jälkeen tuntenut ahdistusta tai masennusta. Ainakaan siinä määrin mitä eilen. Onneksi. Päätimme tämän tapaamani miehen kanssa, että juttu jää tähän. Mun pitää yrittää opetella olemaan yksin, kohtaamaan niitä pelkoja ja ajatuksia. Löytämään ne juuret mikä sen olon aiheuttaa. Saa nähdä miten onnistun, se ei tule olemaan helppoa. Mä niin haluaisin päästä jo eteenpäin, mutta mieli ja kroppa pistää kaikin voimin vastaan. Nyt saa miehet kuitenkin jäädä, olkoot mokomat. Mä keskityn käymään salilla, keskityn tekemään muita asioita kuin tapaamaan uusia miehiä. En jaksa enää, en nyt. Pakko kai se on uskoa, että nyt ei ole aika. Mun on ensin kohdattava ne tunteet joita mulla on. Päästävä tästä pakottavasta tarpeesta saada miestin huomiota. Joka ei kuitenkaan tyydytä mun sisimmän kaipausta, tulla rakastetuksi ja rakastaa. Tällä hetkellä olen vain liian rikki rakastaakseni. Sydän kuuluu vielä toiselle, vaikken haluaisi. Ehkä se prinssi vielä joskus tulee sillä valkoisella ratsullaan ja vie jalat alta. Ja silloin pelot eivät ole enää liian suuria voitettavaksi.