Olen laivassa. Tiedän sen olevan Titanic ja sillä perusteella tiedän myös, miten sen tarina päättyy. Kerron jollekin toiselle laivan matkustajallekin, joka ei tunnu tietävän laivan kohtalosta mitään, että "etkö sä tiedä, tämä laiva uppoaa aina". Kun ensimmäiset merkit laivan uppoamisesta alkavat näkyä, minä alan toimia. Tiedän, että on löydettävä pelastusliivit jos haluaa selvitä. Määrätietoisesti menen paikkaan, jossa liivejä säilytetään ja alan etsiä sopivaa kokoa. En etsi liivejä pelkästään itselleni, vaan myös läheisilleni, joita laivassa on mukana. Löydän sopivat liivit kaikille. Olen määrätietoinen, ja päättäväinen. Minä en luovuta, haluan selvitä. Sitten herään unesta.

Tämä uni kuvastaa hyvin sitä, miten suhtaudun elämään. Olen aina siinä laivassa, joka uppoaa. Se tarina on jo tuttu, niinhän siinä käy. Se kuitenkin, mitä unen lopussa tapahtui, oli minulle merkityksellistä. Minä päätin selvitä. En halunnut hukkua laivan mukana. Ryhdyin toimimaan, löysin voiman ja tahdon itsestäni selvitä ja auttaa vielä siinä sivussa muitakin. 

Ennen tätä unta olen nähnyt välillä unia, joissa joku ihminen hukkuu ja minä olen pelastamassa ja elvyttämässä. Kaikissa näissä unissa on kuitenkin käynyt niin, että olen todennut unen lopuksi että tämä hukkunut ei tule selviämään, ja siihen olen herännyt. 

Näitä kahta unta peilaten toisiinsa huomaan, että jotakin on muuttunut, tai muuttumassa. Aijemmassa kirjoituksessani puhuin voimasta, johon olen alkanut saamaan kosketusta itsessäni. Uskon, että nämä unet liittyät siihen voimaan. Olen vihdoin alkanut ymmärtää, miten sen voiman löytäminen ja käytttöön ottaminen on minun kohdallani erittäin oleellista turvattomuuden tunteen, oman identiteetin ja rajojeni löytymisen suhteen. Terve aggressio on olennainen osa ja edellytys ihmisen hyvinvoinnille. Jos kosketuspinta siihen puuttuu, jää uhriksi. Uhriksi elämällä, olosuhteille ja muille ihmisille. Jopa omille tunteille. 

Pari viikkoa sitten tapahtui jotakin, joka pisti mut kohtaamaan yhden suuren pelkoni. Huomasin sen myötä, miten omilla pelon tunteillani saan psyykattua itseni hyvinkin huonoon kuntoon. Tämä kokemus oli kuitenkin merkityksellinen juuri tämän aggression löytymisen kannalta. Silloin minä ensimmäistä kertaa suutuin sille olotilalle ja tilanteella, johon itseni ajoin. Tämän vihan tunteen löytäminen tuossa hetkessä oli todella voimaannuttavaa. Merkittävässä roolissa oli myös ystäväni, joka mua työnsi eteenpäin tuossa tilanteessa, joka sai mut ensin lamaantumaan. Voiman löysin kuitenkin minusta itsestäni, sitä ei kukaan voinut mulle tuossa tilanteessa antaa. 

Olen lukenut paljon terveestä aggressiosta, mitä sen puuttuminen aiheuttaa ihmiselle ja tunnistanut itseäni monesta kohtaa. Tiedostan nyt, että tämä on se asia, jota mun on vahvistettava itsessäni. Helppoa se ei ole ihmiselle, joka on tottunut hylkäämään itsensä, sivuuttamaan tunteensa, vähättelemään ajatuksiaan ja joustamaan rajoissaan. Mutta se on ainoa tie, joka voimaannuttaa, tekee musta näkyvän ja vahvistaa mun turvallisuuden tunnetta, kokemusta siitä, että elämä voi kantaa, myös mun jalkojen alla.