Loppuviikosta pääsin jo töihin ja ne päivät meni ihan hyvin. Aikamoisessa jännityksessä olin ja vähän liikaakin tarkkailin omaa vointiani, mutta pysyin rauhallisena ja jaksoin päivät hyvin. Illala jäi vielä energiaa mm. viedä poika harrastukseen ja perjantaina näin ystäviä. Nyt olen tämän viikonlopun tietoisesti rauhoittanut. Huomasin, että lauantaina aamupäivästä alkoi taas päässä surisemaan kaikkea, mitä pitäisi/voisi tehdä..ja aloitinkin päiväni siivoamalla kämpän kunnolla. Mutta sen jälkeen vain päätin, että nyt on huilin paikka ja lueskelin hetken kirjaa ym. vaikka sainkin vähän tehdä työtä itseni kanssa, että pystyin rentoutumaan ja keskittymään. Mutta suht hyvin se kuitenkin onnistui. Käytiin pojan kanssa yhdessä kaupassa ja sen jälkeen mä taas huilin. Meidän kodin vieressä olis ollut siivouspäivä, jossa olis saanut myydä omia kamojaan. Mulla olis rahantarve ja myytävääkin, mutta hetken painittuani asian kanssa (menenkö vai enkö) päätin että en mene, koska nyt on harjoiteltava sitä rauhassa olemista ja etsittävä sitä turvallisuutta ja rauhaa nimen omaan kotona olemisessa. Koska burn outin aikana se turvallisuuden tunne on rakoillut aika pahasti ja kotona olo ei enää tunnu yhtä rentouttavalta ja mukavalta kuin ennen. Huomasin jännittäväni kotona olemista eilen, mutta päätin silti ottaa mahdollismman mukavan asennon sohvannurkasta ja surffailin netissä. Sitten tein ruokaa, kuuntelin musiikkia ja vähän myöhemmin lähdin salille. Ja huomasin, että kun nyt vain annoin itseni ola tekemättä mitään sen kummempaa ja annoin ajatuksille enemmän tilaa, ei se kotona olo siltikään tuntunut kovin vaikealta. Se oli itseasiassa ihan mukavaa ja taas yksi askel eteenpäin pelkojen kohtaamisessa. Tänään onkin ollut jo paljon helpompaa olla vain kotona, lukea kirjaa ja tehdä mukavia ja rentouttavia juttuja ja nyt kun olen pakottanut itseni rauhoittumaan ja keskittymään yhteen asiaan kerralla, huomaan sen olevan nyt helpompaa. Pää ei ole jatkuvasti täynnä ajatuksia ja listoja asioista, joita pitäisi/voisi tehdä. Ymmärsin myös tuon hetken romahdukseni myötä, että olen tehnyt taas sitä, että pakenen tunteitani. Olen paennut touhuamisen kautta ikäviä tunteita, ahdistusta, pelkoa, masennuksen tunnetta....vaikka olen mennyt eteenpäin tunteiden käsittelyssä ja kohtaamisessa, niin edelleen joku osa musta on halunnut niitä paeta enkä ole edes itse sitä huomannut. Samoin se, että iltaisin olen ollut tietokoneella, telkun äärellä yms. samaan aikaan, on todennäköisesti ollut yksinäisyyden tunteen täyttämistä. Nyt mun täytyy alkaa kohtaamaan niitä tunteita. Teini-ikäisestä asti olen niitä paennut ja en ole osannut käsitellä. Paha olo on työnnetty syrjään tai purettu viiltelemällä. Nyt ne kaikki tunteet on kohdattava, koska ne ovat edelleen olemassa. ja pakeneminen ei enää onnistu, hetken se voi onnistua mutta sitten tulee seinä vastaan. Niinkuin kävi viime viikolla, kun kroppa sanoi itsensä irti ja oli vain pakko pysähtyä ja kohdata se paha olonsa. Mun on opeteltava rauhoittumaan, etsimään omat rajani ja kohdattava ne tunteet mitä tulee milloinkin, tutkiskeltava niiden alkuperää ja juuria, sallittava ne itselleni.  vain niin voi parantuminen edetä ja haavat kasvaa umpeen. Ja sitä kautta uskon myös löytäväni itseni, oman identiteettini, joka on tällä hetkellä aika hukassa. Mun sisällä on kuin solmuvyyhti, jota pikkuhiljaa, solmu solmulta avataan.