Tänään ymmärsin, että oikeastaan mulla on hyvin suurelta osin parisuhteessa yhteys itseeni katki. Ja tämä onkin lopulta ehkä se, miksi katkaisen myös yhteyden tunteisiini enkä vältämättä tunne edes toista kohtaan juuri mitään. Ja miksi lopulta sitten jopa ahdistun. Tänään nimittäin pitkästä aikaa huomasin tuntevani myös ahdistusta.

Miten voisin tuntea toista kohtaan lämpöä, jos tunneyhteys itseeni ja omiin tarpeisiini on poikki? Silloinhan siinä puhuu rakkaudettomuus ja välinpitämätömyys mua itseäni kohtaan. Ja jos ihminen ei rakasta itseään, miten se voisi rakastaa muitakaan? Se, että huomaan parisuhteessa toisen kunnioittavan itseäni jopa enemmän kuin mä itse, kertoo jo paljon. Olen  elänyt parisuhteessa paljon toisen ehdoilla, toisen tarpeista käsin. Ja tässäkin puhuu mun tunnelukko hylätyksi tulemisesta. Pelkään hylkäämistä niin paljon, että ensin se pelko sai mut välttelemään yhteyttä toiseen, mutta nyt ymmärränkin että todellisuudessa se saa mut välttelemään yhteyttä ennenkaikkea itseeni. Pelkään olla yhteydessä itseeni toisen kanssa, koska silloin kuulisin omat tarpeeni ja tunteeni ja mun tulisi ne ilmaista myös toiselle,ja ottaa se riski, että toinen ei ymmärrä tai halua vastata niihin.

Parisuhteessa mä olen keskittynyt paljon havannoimaan toista, toisen tekoja ja tekemättä jättämäsiä. Mutta unohtanut siinä sivussa itseni. Ymmärsin myös, että tämä on lopulta se, miksi parisuhteeni kaatuvat. Hylkäämisen pelko kyllä näyttelee siinä, mutta pohjimmltaan siihen liittyykin se, että hylkäänkin itseni. Ja kun hylkään itseni, hylkään lopulta tunnetasolla myös toisen. Koska ihminen joka hylkää itsensä, muuttuu kuin varjoksi ja näkymättömäksi. Miten sellainen voisi olla näkyvä toisellekaan tai vastata toisen tarpeisiin? On oltava ensin näkyvä itselleen. Ja mitä taas yhteyden katkaisu itseeni ja omiin tarpeisiini aiheuttaa, muuta kuin sen turtumisen? Se uuvuttaa. Se syö niin paljon voimavaroja, että kaikki ns. ylimääräinen alkaa kuormittaa. Ja kun taas palaan yhteydentilaan itseni kanssa, se vapauttaa voimavaroja, eikä arki tunnukaan enää niin raskaalta. Yhteydettömyys itseeni on lopulta ollut ehkäpä se suurin syy siihen, miksi aikanaan paloin loppuun. En kuunnellut, en kunnioittanut niitä viestejä joita sisimpäni yritti kertoa. Porskutin vain eteenpäin, kunnes mieli ja keho sanoivat, että nyt riittää.  Ja olen kyllä loppuunpalamisen jälkeen oppinut omassa työssäni kuuntelemaan itseäni ja tarpeitani ja asettamaan rajoja, mutta parisuhteessa en sitä vielä osaa aina tehdä, vaan lähden herkästi tukahduttamaan sisimpäni äänen. Ja tämä johtuu siitä, että työhön ja työkavereihin mulla ei liity samanlaista tunneyhteyttä ja pelkoa hylätyksi tulemisesta, mitä taas sitten parisuhteeseen liittyy. 

Taas kiitän selkääni, ja kehoni viisaita viestejä. Ilman tätä sairaslomaa ja pysähtymistä, olisi jäänyt ehkä moni asia pimentoon ja olisin jatkanut vain eteenpäin ohittaen itseni ja odottaen, että tämä tunteettomuus ja turtuneisuus lähtisi ikäänkuin itsestään pois. Koska niin olin tähän asti ajatellut, että kun annan aikaa  ja hyväksyn tämän olotilani ja jatkan vain eteenpäin, niin jossain kohtaa palaan takaisin niiden tunteiden äärelle. Tunteet kaipaavat toki myös hyväksyntää, mutta tässä tapauksessa tämä turtuneisuus onkin oire ja viesti siitä, että sen alle kätkeytyy tunteita, joita en kuule. Nyt ymmärrän, että tämä vaatii työtä itseni kanssa, jotta pääsen kiinni sisimpääni, omiin tarpeisiini ja tunteisiini ja että löydän kunnioituksen sisimpäni ja kehoni viestejä kohtaan. Ja halun kuunnella, hylätyksi tulemisen pelosta huolimatta. 

Oikeastaan tämä selän kipeytyminen on siinäkin mielessä osunut hauskaan saumaan, että juuri tähän aikaan mä olen loppuunpalamisen jälkeen aina jollakin lailla reagoinut. Joko sairastumalla tai tipahtamalla hetkellisesti uupuneeseen ja voimattomaan tilaan. Tänä talvena luulen, että ilman selän oireilua olisin ehkä vain jatkanut tavallista arkea ja ohittanut tämän vuodenajan, mutta kehossa elävä muistijälki oli eri mieltä ja se päätti mut pysäyttää. Ja nyt huomaankin, että itseasiassa olen jollakin tavalla jopa väsynyt ja kaipaan  lepoa, rauhaa ja hiljentymistä itseni äärelle. Ja sitä, että kuuntelen mun kehoa. Vaikka mieli yrittäisi ohittaa jotakin, niin keho muistaa. Tähän aikaan mulla oli loppuunpalamisen suhteen se syvin pohjakosketus. Ja sen muistijälki elää edelleen. Ja ehkäpä se pakottaa mut pysähtymään niin kauan, kunnes mä todella pysähdyn kuuntelemaan. Ja kohtaamaan mun tunteet.