1. Rakkaus:   Avaa sydämesi ja anna ihmisten välittää ja rakastaa. Ota vastaan, uskalla olla rakkauden ja/tai avun kohteena. Vain rakkaus parantaa syvimmät haavamme. Ja vain tullessamme rakastetuksi, voimme itse rakastaa. Rakastaa itseämme ja sitä kautta, tai oikeastaan sen jälkeen, myös muita. Salli siis itsellesi vastaanottajan rooli. Ota vastaan niin kauan kuin tunnet tarvitsevasi, äläkä mieti kuinka paljon aikaa se vie. Lepää rakkaudessa ja irrota itsesi kaikista ajatuksista, jotka vaativat antamaan jotakin takaisin tai sanovat, että olet velkaa tai vaivaksi. Tyhjästä kupista ei voi ammentaa muille. Tämä ottaa sen ajan mitä tarvitsee, mutta jossakin kohtaa huomaat tarpeesi vähentyneen ja pystyväsi myös antamaan rakkautta muille, väsymättä siitä itse. 

 Rakkautta itseä kohtaan voi myös tukea omilla, pienillä teoilla. Esim. Päivästä tai olotilasta riippumatta voit ostaa itsellesi jotakin hyvää syötävää, katsoa leffan, ilahduttaa itseäsi uudella vaatteella, lähteä luontoon kävelemään ja oikein keskittyä ihailemaan ympäristöäsi kaikilla aisteillasi tms. Tämä on erityisen tärkeätä juuri silloin, kun olo ei ole hyvä. Silloin kun tekisi mieli vain lamaantua ja olla tekemättä mitään. Juuri silloin ihminen eniten tarvitsee tukea sille ajatukselle, että on rakastettu ja ansaitsee hyvää. Kun tunteet ja ajatukset eivät tue asiaa, on silloin teoilla sitäkin suurempi voima. Rakkaus. Se on kaiken perusta, myös eheytymisen. 

Usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. (1.Kor.13:13)

 

2. Hyväksyminen: Kun annat itsellesi luvan olla heikko ja tarvitseva, huomaatkin että läheltäsi löytyy ihmisiä, jotka ymmärtävät tai ainakin hyväksyvät sinun olotilasi. Jokainen meistä on joskus heikko, mutta rohkea on se, joka uskaltaa olla sitä avoimesti ja turvata silloin läheisiinsä. Kun olemme tulleet rakastetuksi, voimme alkaa myös pikkuhiljaa rakastaa itseämme ja sen myötä tulee myös hyväksyminen. Hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet. Rakastat myös vajavaisuuttasi, vastoinkäymisiä, virheitäsi ja ikäviä olotiloja. Rakkauden myötä hyväksyt kaikki tunteesi, kaikki olosuhteet, kaikki hetket jotka elät. Itsensä rankaiseminen sulkeutumalla, eristäytymällä tai jättämällä mukavia asioita tekemättä, muuttuukin hyväksymiseksi, positiivisen ajattelun vahvistamiseksi ja mielihyvää tuottavien asioiden tekemiseksi juuri silloin, kuin eniten tekisi mieli käpertyä vain sohvannurkkaan ja vetää viltti pään päälle. 

Hyväksyminen on osittain myös valinta. Rakkaus itseä kohtaan toki tekee siitä huomattavasti helpompaa, mutta ainakin itse olen monesti joutunut tilanteeseen, että käyn ikäänkuin itseni kanssa keskustelun ja päätän vain hyväksyä jonkin tunteen tai tilanteen, ottaa sen yksinkertaisesti vastaan. Silloin se on päätös. Sopimus itseni kanssa. Jos olen vaikka ahdistunut, tai tunnen itseinhoa jostakin syystä, niin auttaako asian kieltäminen, sen tunteen työntäminen pois tai sen pakeneminen? Ei. Se vain pahentaa oloa. Vaikka onnistuisinkin siinä hetkeksi, niin tunne palaa entistä vahvempana päälleni pian uudestaan. Siispä hyväksyn tunteen, otan sen vastaan ja yritän rakastaa sitä. Ja pian huomaan, että hyväksymällä tämä tunne alkaakin laimentua ja lopulta se menee pois.

Entäpä jos elämässä tulee jokin vastoinkäyminen. Auttaako vastaan laittaminen, tilanteesta pakeneminen ja peiton alle piiloon meneminen? Ei. Siispä päätän hyväksyä tilanteen, vaikken pidä itse tilanteesta. Minun ei tarvitse rakastaa vastoinkäymisiä, mutta on tärkeää rakastaa itseään niiden keskellä ja hyväksyä se, mitä ei voi muuttaa. 

Hyväksyminen on valinta, mutta se myös helpottuu sen myötä, kun rakkaus itseä kohtaan kasvaa. 

 

3. Läsnäolo: Elä tässä hetkessä. Aisti ympärilläsi olevat asiat, keskity hetkeen. Katkaise kaikki menneisyydessä rypevät ajatukset tai tulevaisuutta murehtivat mietteet. Et voi muuttaa mennyttä, etkä vaikuttaa tulevaan. Miksi siis haaskata aikaa niiden vatvomiseen, kun voisit ottaa kaiken irti tästä hetkestä? Murehtiminen ruokkii masennusta ja ahdistusta, se ei auta mitään eikä ketään missään olosuhteissa. On hyvä tiedostaa menneisyydestä ne asiat, jotka ovat tehneet sinusta sen ihmisen joka olet nyt. Tässä auttaa paljon psykoterapia ja psykologiset kirjat. Matka menneeseen on tärkeä osa sisäistä parantumista ja tietyt tunteet on siihen liittyen käytävä läpi. Itkemättömät itkut on itkettävä pois, menneisyyden möröt on kohdattava. Mutta kun asiat on tiedostanut ja käsitellyt, on aika alkaa siirtää ajatusta nykyhetkeen, antaa anteeksi itselleen ja muille ja käyttää voimia siihen, miten saa tämän hetkisen minänsä voimaan paremmin.  Miten voi kääntää menneisyyden nykyhetkessä voitokseen ja voimakseen. Tulevaisuuden murehtiminen taas ei ole oikeastaan missään kohtaa hyväksi. Se on täysin turhaa kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa. 

 

4. Ota elämä vastaan: Älä sano "EI" elämälle, vaan ota se vastaan. Tartu tilaisuuksiin, lopeta tekosyiden keksiminen. Uskalla ottaa riskejä ja luota, että elämä itsessään kantaa, myös silloin vaikka tekisit virheitä. Elämästä katoaa suola, jos se on liian raamitettua ja turvallisuushakuista. Anna elämälle tilaisuus näyttää, mihin se voi sinua kuljettaa. Mitä voit siinä hävitä? Korkeintaa tylsän ja samaa kaavaa toistavan vanhan elämäsi. Mitä taas voit sillä saavuttaa? Uusia ihmissuhteita = lisää rakkautta ja hyväksyntää, uusia harrastuksia, elämyksiä, kokemuksia. Saatat jopa löytää itsestäsi uusia piirteitä, uusia ulottuvuuksia ja intohimoja/taitoja joita et tiennyt itsessäsi edes olevan kun et ole kokeillut niitä aijemmin löytääkään. Aloita pienistä asioista, pienin askelin. Ja kun huomaat selviäväsi, nosta rimaa pikkuhiljaa korkeammalle, murra turvamuuria pala palalta, omaan tahtiisi, omilla ehdoillasi, mutta asettaen silti tavoiteeksi päästä sen läpi vapauteen. vain tätä kautta pääset vapaaksi peloista, jotka syövät sen suolan elämästäsi, vangitsevat, lannistavat ja vievät ilon.

Itse olen aina ollut hyvin turvallisuushakuinen ja tavallisen tylsästä elämästä "nauttiva" ihminen. Olen ajatellut että se on se mitä haluan ja tarvitsen, tällainen minä olen. Pitää paikkaansa, että se on hyvin syvälle juurtunut käyttäytymismalli minussa, mutta onko se todella se, kuka oikeasti olen? Vai onko se pelon sitoman ihmisen persoona, joka minussa puhuu? Itse olen alkanut kallistua jälkimmäiseen ja nykyään tunnistan jo aika hyvin, kun alan taas lähteä vanhan ajatumallini vietäväksi. Olen ollut aina mestari keksimään (teko)syitä, miksi en tarttuisi johonkin tilaisuuteen tai miksi en jotakin halua/voi tehdä. Olen ollut siinä niin hyvä, että olen itsekin mennyt halpaan. Jos minulle on tarjottu jotakin uutta tilaisuutta, jotakin mikä on ehkä tuntunut minusta vieraalta ja ennakoimattomalta, on ensimmäinen reaktioni ollut aina alkaa etsiä samantien syytä kieltäytyä. Sitten helpottuneena totean, että ei tuo ollut mua varten, kun löytyi tämä ja tämä syy kieltäytyä. Ja todellisuudessa, suurimmaksi osaksi kieltäytymiseni ovat pohjautuneet pelkoon. Pelko on kuitenkin naamioitunut niin hyvin, etten ole sitä itsekään tunnistanut. Nykyään kun olen alkanut tiedostaa tämän taipumukseni ja saan itseni ajoittain siitä kiinni, olen alkanut tietoisesti pyrkiä vastakkaiseen käytösmalliin. Helppoa se ei aina ole, joudun usein käymään itseni kanssa ihan pienissäkin asioissa pientä taistelua, mutta joka kerta kun olen päättänyt puskea pelkoa päin ja tarttua tilaisuuteen, se on kannattanut. Se on ollut voimaannuttavaa ja nostanut itsetuntoa. Se on antanut elämään uusia värejä ja mausteita, tuonut iloa ja positiivista energiaa. Edellisessä kirjoituksessani mainitsin vaihtavani työpaikkaa. Sen päätöksen tekeminen oli minulle äärettömän vaikeaa. Burnoutin myötä tämä turvallisuushakuisuus minussa on kasvanut entistä suurempiin mittoihin ja olen kynsin ja hampain halunnut pitää kiinni tutusta ja turvallisesta. Kevään aikana käymäni kriisi, jota täälläkin olen kirjoituksissani sivuuttanut, on liittynyt juurikin tähän työpaikan vaihtoon. Olen käynyt taistelua itseni kanssa, jäänkö tuttuun ja turvalliseen ja hyväksi havaittuun, vai astunko mukavuusalueeni ulkopuolelle, johonkin täysin uuteen ja tuntemattomaan. Ennen burnoutia tämä päätös ei olisi ollut näin vaikea, mutta kerran itsensä uuvuttaneena, kynnys on kasvanut huimasti. Vielä astetta haastavamman tästä uudesta tekee se, että se on täysin uusi. Menen aloittamaan ja perustamaan jotakin mitä ei vielä ole. Uusi työyhteisö, uusi esimies, joiden kanssa kaikki rakennetaan alusta alkaen. Siinä yhtälössä on paljon epävarmuustekijöitä ja kuormittavia/stressaavia tilanteita tulee varmasti uusien haasteiden myötä. Mutta silti koin, että tämä on tehtävä. En vo jäädä vanhaan, jos haluan päästä peloistani ja voittaa pääni sisällä olevat möröt. Ja minä haluan. Ennen päätöstäni sain kuitenkin käydä itseni kanssa melkoisen taistelun. Kaikki uusi ja epävarma pelottaa ja se pelokas pikkutyttö minussa yrittää pitää kiinni niistä varmuustekijöistä, rakentaa turvan ulkoisista puitteista ympärilleen. Kun loppujen lopuksi, mikään ulkopuolella ei ole varmaa ja turvallista. Se voi hetken tuntua siltä, mutta ne muurit voivat sortua minä hetkenä hyvänsä. Elämässä mikään ei ole varmaa ja siksi onkin parempi vahvistaa sitä minää, joka selviää eikä romahda niiden muurien mukana, vaan näkee sen uuden, pelottavan ja epävarman mahdollisuutena, sen sijaan että näkisi sen katastrofin aineksina ja vastoinkäymisinä. 

Minä voitin pelkoni pari päivää sitten ja ajoin Helsinkiin autolla. Inhoan ja pelkään ajaa siellä ja hyvin ole onnistunut sitäkin välttämään. Kävin samalla myös treffeillä, eli yhdistin kaksi jännittävää/pelottavaa asiaa. Huomenna olen menossa kiipeilemään poikani kanssa Seikkailupuisto Huippuun. Saa nähdä miltä tuntuu valjaiden varassa kiipeillä korkealla puiden latvojen lomassa. Varmasti jännittää, mutta odotan sitä jo, sillä kaipaan elämääni kokemuksia, joissa rikon rajojani, menen mukavuusalueeni ulkopuolelle. Minulle tatuoinnin ottaminen täyttäessäni 30v, oli myös rajojen rikkomista. Se oli itselleni ikäänkuin se ensimmäinen näytön paikka, että minä voin ja pystyn. En tällä tietenkään tarkoita, että tatuointi pitäisi ottaa. Sen ottamisen täytyy olla mielestäni tarkkaan harkittua ja mietittyä. Niin se oli minullakin. Useamman vuoden olin sitä miettinyt, mutta päätös sen ottamisesta oli vaikeaa. Kunnes lopulta vain päätin repäistä. Halusin, että 30v syntymäpäiväni jää mieleen ja halusin myös, että ihossani on muisto siitä, että minä selviän ja pystyn. Nämä teot ja päätökset voivat olla pieniä asioita, kuten ajaminen Helsinkiin, uuden ruokalajin maistaminen ravintolassa tai kiipeily puiden latvoissa. Tai sitten ne voivat olla isompia asioita, kuten työpaikan tai asunnon vaihto, matkustaminen tai vaikka naimisiin meno. Mutta juuri tästä on kyse, on rikottava rajojaan, uskallettava heittäytyä ja tarttua tilaisuuksiin ja haasteisiin. Pikkuhiljaa, kokeilemalla sitä oppii myös tunnistamaan, milloin on oikeasti syytä kieltäytyä ja milloin on kyse vain siitä pelokkaan pikkutytön äänestä joka haluaa vain sanoa kaikelle ei. Mutta jos aina sanoo ei, jää myös paljon hyvää kokematta. Elämä jää kokematta. 

 

Kirjoitin tähän ylös oman prosessini perustukset. Näiden asioiden tiedostaminen ja sisäistäminen ei missään nimessä ole tapahtunut hetkessä. Se on ollut pitkä prosessi ja kovan harjoittelun ja itsetutkiskelun tulos ja kirjoitin ne vain supistetussa muodossa nyt tähän blogiin. Halusin jollakin tavalla saada koottua kasaan ajatukseni ja havaintoni omasta prosessistani ja tärkeimmistä keinoista eteenpäin pääsemisen kannalta. Apuna näiden asioiden tiedostamiseen ovat olleet psykoterapia ja aiheisiin liittyvät kirjat. Mm. läsnoloon ja tunteiden käsittelyyn löytyy paljon hyviä kirjoja harjoituksineen ja niistä muutamia olen maininnutkin blogini oikealla reunalla olevassa listassa. En voi edelleenkään väittää, että osaisin tai muistaisin aina noudattaa näitä listaamiani asioita omassa elämässäni. Mutta niiden tiedostaminen ja harjoittelu on jo hyvällä mallilla ja uskon, että niistä tulee vielä elämäntapa kun niitä tarpeeksi harjoittelee. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että tulokset ovat olleet huikeat siihen nähden, mistä olen aloittanut.

Näiden lisäksi mua on kannatellut ne suuremmat käsivarret. <3 Oma uskoni on antanut edes pienen ripauksen toivoa toivottomuuden keskelle, pienen valon säteen pimeimpään pimeyteen. On ollut joku mitä kohti kulkea, jokin jonka on tiennyt varmaksi kaiken epävarmuuden ja pelon keskellä. Jokin kenelle on voinut jutella myös yksin ollessaan, silloin kun tuska tai pelko on ollut niin lamaannuttavaa ettei ole pystynyt kuin huokailemaan. Luottamus johonkin suurempaan, joka kannattelee yli suurienkin myrskyjen, se on antanut voimaa katsoa seuraavaan päivään ja uskoa edes jossakin syvällä sisimmässään parempaan huomiseen. Kerta toisensa jälkeen olen saanut kokea, kuinka rukoukseni kuullaan, vaikka ne olisivat vain itkun sekaisia huokauksia. Ne suuremmat käsivarret, ne ovat kannatelleet tähän hetkeen asti ja kantavat edelleen. Tieto siitä, etten ole yksin vaikka kuinka tuntuisi siltä.  Se antaa voimaa, lohtua, toivoa. Siihen liittyen liitänkin tähän loppuun ihanan laulun, joka saa silmäni edelleen kostumaan. 

 

https://www.youtube.com/watch?v=6gLhHqd28M8