Kuka olen? Mitä haluan? Mitä toivon? Mistä haaveilen? Mistä nautin? Miltä tuntuu? Missä menee raja?

Siinäpä kysymyksiä, joita on tullut pohdittua...enkä osaa oikein vastata niihin. Mulla on identiteettikriisi. Ei sellainen kolmenkympinkriisi, mitä olen kuullut tulevan..että miettii, mitä elämässä on jäänyt kokematta ja mitä pitäisi vielä saavuttaa ja että kokee ahdistusta, jos ei ole vielä löytänyt vakituista parisuhdetta tai ettei ole perustanut vielä perhettä. Mun kriisi on lähinnä vain omaan minäkuvaan liittyvää pohdintaa ja epävarmuutta. Mun on välillä vaikea seistä mielipiteideni takana, koska en ole kaikesta varma, olenko todella sitä mieltä, vai puhunko jonkun toisen muhun tartuttamia ajatuksia.  Olen astunut sen vaiheen yli, jolloin ihminen yleensä itsenäistyy ja oma minäkuva vahvistuu. Sain lapsen niin nuorena, että hyppäsin sen vaiheen yli ja astuin suoraan vastuullisen vanhemman kenkiin. Äidin, joka elää lapselleen ja unohtaa itsensä.En tarkoita, ettenkö olisi pitänyt itsestäni huolta. Ainakin ulkoisesti. Mutta oman sisimpäni mä unohdin. Elin muille ja muiden kautta. Ja rakensin oman identiteettini muita ihmisiä peilaten, lähimmäisiäni miellyttäen, ja yrittäen yltää kaikkien (kuvittelemiini) odotuksiin minusta.

Mutta nyt riittää. Mä haluan kuoriutua esiin, mä haluan olla mä. Mä haluan miettiä, mitä mieltä asioista oikeasti olen ja seistä mielipiteitteni takana, pelkäämättä kritisointia. Mä haluan elää, mä haluan uskaltaa tehdä radikaalejakin päätöksiä, luottaen että elämä kantaa ja mä selviän. Mä haluan kokea ja tuntea.

Mua on aina pelottanut tehdä päätöksiä, joista voi seurata jotain. Maalaan aina ne ikävät vaihtoehdot mahdollisista seuraamuksista mieleeni ja ahdistun siksi päätösten tekemisestä. Töiden vaihtaminenkin oli mulle suuri kriisi, kunnes lopulta sain ratkaisun tehtyä ja sitä kautta mielenrauhan. Raha-asiat aiheuttavat mulle suurta stressiä, on iso vastuu kantaa yksin huolta taloudesta.

Mä opettelen itsenäistymään, mä opettelen kuuntelemaan itseäni, mä opettelen sanomaan ei. Ja opettelen myös sanomaan kyllä. Mä pelkään elämää, mutta mä haluan nyt alkaa puskemaan sitä pelkoa päin, kohdata niitä uhkakuvia joita eteeni piirrän. 

Paljon on menty eteenpäin, paljonolen jo kasvanut ja alkanut saamaan jo haaleaa kuvaa itsestäni. Mutta haluan, että se vahvistuu, tulee kunnolla näkyviin. En halua olla vain veteen piirretty viiva, haluan olla selväpiirteinen, näkyvä ihminen. 

Olen alkanut opettelemaan sanomaan ei, ja kieltäytynyt potemaan siitä syyllisyyttä. Olen alkanut hokemaan, että mä riitän tällaisena ja mä olen arvokas, mulla on oikeus vetää rajat ja oikeus tehdä vastoin jonkun toiveita ja odotuksia. Mä olen alkanut enemmän kuuntelemaa, mitä mun sisäinen ääni sanoo. Jos se kieltäytyy tekemästä jotain pelon takia, mä yritän vain lujemmin puskea sitä ääntä kohti ja kohdata pelon. Jos se ääni sanoo, että ei vain halua jotain tai ei kiinnosta, niin kuuntelen sitä ja uskallan sanoa ei. Haluan tutustua uusiin ihmisiin, olla avoin erilaisuudelle ja tutkia itseäni myös sitä kautta. Haluan päästä eroon kameleonttimaisuudesta ja toisten kautta peilaamisesta ja olla vahva, omana itsenäni, omien mielipiteineni.