Terapeuttini sanoi mulle viime käynnillä, että mä olen imenyt itseeni toisen ihmisen häpeän. Tavallaan ymmärsin mitä se tarkoitti, mutta en ehkä ihan konkretian tasolla. Kunnes äsken se vain yhtäkkiä avautui mulle. Se häpeä on saanut mut sulkeutumaan lapsena, se häpeä sai mut pysymään parisuhteessa 10 vuotta, sen häpeän vuoksi en ilmaissut kenellekään miten huonosti voinkaan sen 10 vuoden aikana, en ehkä täysin edes itselleni. Enkä pystynyt tai halunnut häpeän vuoksi pyytää apua. Se häpeä sai mut piilottelemaan, ylläpitämään kulisseja ja valehtelemaan. Sen häpeän vuoksi mun on ollut vaikeaa rakentaa uutta suhdetta tai luottaa suhteen kestoon ja siihen, että mullekin voisi käydä hyvin. Mä olen tänään itkenyt, kuunnellut kehoani, hengittänyt ja taas kuunnellut ja itkenyt. Ja mieleeni on sen kautta alkanut rakentua uusia palasia. Ja mitä vaille tuo pieni tyttö, joka tuon häpeän otti omakseen, olisi eniten tarvinnut? Rakkautta, suojaa, turvaa, näkyvyyttä ja arvostusta.