Eräs tapahtuma on saanut mut tänään tajuamaan, miten katkera olen miehiä kohtaan. En ole edes tajunnut olevani näin täynnä katkeruutta. Se on kuin valtava möykky mun sisällä. Kaikki ne kerrat, kun olen tullut jätetyksi, petetyksi tai kokenut etten riitä tai kelpaa, ne on satuttaneet. Mutta olen ohittanut ne kolaukset siirtymällä aina seuraavaan. Kunnes nyt on tullut tämä ahdistus, joka on estänyt mua sitoutumasta. Ja uskon että yksi syy siihen ahdistukseen ja sitoutumiskammoon on nimenomaan tämä katkeruus. Mä en luota miehiin, olen katkera siitä miten mua on kohdeltu, ja nyt mun tekisi mieli vain iskeä takaisin. Uudestaan, uudestaan, uudestaan...täysin tunteettomasti, kylmän viileästi kostaa. Yhden kerran uskalsin rakastaa, olin valmis heittäytymään suhteeseen, pistämään itseni likoon. Mutta sainkin iskun vasten kasvoja, taas. Se oli viimeinen niitti. Nyt olen rakentanut niin vahvan panssarin sydämeni suojaksi, että saakohan sitä kukaan enää murtumaan..?

Eräs mies on osoittanut mua kohtaan kiinnostusta viime aikoina. Eräs, joka vuosi sitten mua satutti. Nyt sitten kelpaisinkin ilmeisesti. Hän ei meinaa uskoa kun annan pakit. Soittelee, viestittelee. Tänään monen yrityksen jälkeen sai mut suostumaan näkemiseen.  Ja mä huomaan nauttivani tilanteesta. Tunnen olevani niskan päällä, ja sieltä on hyvä piikitellä. Huomaan ajattelevani: "sä et mun sydäntä saa, siinähän yrität." 

Mä haluan parantua, haluan antaa anteeksi..haluan vapautua katkeruudesta ja alkaa uskomaan että muakin varten on joku joka ansaitsee mun rakkauden ja jolle mä kelpaan juuri itsenäni. Mutta helppoa se ei ole. Mä huomaan olevani kuin sotatilassa. Kuin naarasleijona valmiina hyökkäämään ja suojelemaan sydäntäni kaikin keinoin.