Lääkkeen purkaminen on sujunut tähän asti hyvin. Olen laskenut annoksen 3/4 tabletista puolikkaaseen ja syönyt nyt sitä annosta muutaman päivän. Fyysisiä oireita on ollut jonkin verran, mutta ne ovat olleet siedettäviä. Ne ovat olleet aikalailla verrattavissa lievään krapulaan. Etovaa oloa, pientä huimausta, väsymystä. Mieliala on ollut silti todella hyvä, jopa ihmeen hyvä. Nukkunut olen myöskin hyvin. Oireet kestivät pari päivää pahimpana, sitten alkoivat lievenemään ja ajattelin jo, että tässäkö tämä vain oli, näinkö helpolla pääsin. Kunnes tänään sitten putosin. Eilen illalla oli jo hiukan outo olo, mieli normaalia herkempi ja vähän sellainen "mikään ei tunnu miltään" -fiilis. No sellaisia päiviä välillä tulee, enkä niin kiinnittänyt siihen huomiota. Mutta sitten aamulla töissä olo alkoi asteittain pahenemaan. Ensin se muuttui paniikiksi, lopulta se purkautui itkuna ulos. Ja sitten se paniikki laukesi ja muuttui vain pohjattoman surulliseksi oloksi. Samaan aikaan järki sanoi, että kaikki on hyvin, en tunnistanut mitään kielteistä ajatusta, joka saisi mut siihen tilaan (yleensä aina tunnistan jonkin ajatuksen, joka aiheuttaa ikävää oloa, mm. "en riitä, en selviä, olen huono, en jaksa" jne.). Järki sanoi, että kaikki on hyvin, loma alkamassa ja mun pitäisi olla fiiliksissä siitä. Mutta silti mua vain itketti. Enkä pystynyt pitämään itseäni kasassa. Oli lähdettävä aikaisemmin kotiin. Tunnistin olotilan ihan samaksi mitä oli lääkettä aloittaessa, silloin tosin en ollut varma mikä oli lääkkeestä ja mikä muuten vaan, kun olo oli ollut kokoajan enemmän tai vähemmän kurja. Mutta tämä olotila tuli nyt ihan puun takaa, varoittamatta ja ilman mitään loogista syytä. Päätin mennä lääkäriin, koska mulla alkaa huomenna loma ja nyt se muuttuikin sairaslomaksi kun jäin sairaslomalle kesken päivän. Sain nyt torstaille sairaslomaa, ja torstaiksi lääkäri halusi mut uudelleen vastaanotolle, hän haluaa seurata mun vointia. Sanoi, että muutaman päivän voi kestää tuo ikävä olo, sitten pitäisi helpottaa. Ja jos ei helpota, niin hän miettisi että olisko syytä ottaa hiukan takapakkia purkamisessa ja kasvattaa vähän annosta, ottaa laskeminen hitaammin. Mutta en oikein itse olisi senkään kannalla. Se voi sekoittaa vain lisää jos menen veivaamaan annosta edes takas. Lääkäri sanoi myös, että kun hän kuuntelee sua, niin hän ymmärtää että sä tosiaan taidat haluta tuosta lääkkeestä eroon. Ja hän näkee myös, että mulla on keinoja käsitellä näitä tunteita, purkaa ne sanoiksi ja uskallan ottaa ne vastaan. Se oli rohkaisevaa kuulla. Lääkäri epäili myös, että onko lääkkeet ylipäätään sopineet mulle, kun kerta mulla on ollut sumuinen olo niitä käyttäessä. Noh, sitä itsekin olen miettinyt. Ja onko hyöty ollut kaiken tämän arvoista, sitä voi myös arvailla.

Mutta vaikka olotila onkin kuin deja vu vuoden takaiseen sairaslomaan, niin silti jotain on eri tavalla. Se ei aiheuta mussa niin syvää turvattomuuden tunnetta. En myöskään tunne olevani enää se pikkutyttö, joksi itseni vielä vuosi takaperin tunsin, jos tuli masennusaalto. Mä en myöskään koe meneväni yhtä syvälle siihen tunteeseen, vaikka se ottaakin hetkittäin vallan ja musertaa alleen. Mulla on keinoja, ja ymmärrystä eri tavalla kuin ennen. Onneksi olo helpotti iltaa kohti. Todella toivon parempaa huomista, ja että sivuoireet helpottavat pian. Mutta jos näin ei ole, niin tämä on vain nyt kestettävä ja kahlattava läpi. Ja mentävä kohti valoa.