Suhde tämän miehen kanssa päättyi ennenkuin alkoikaan. Tai ehkä sana päättyi on väärä, mutta mä sanoin että on aikalisän paikka, koska hänen elämäntilanteensa on sen verran kesken, ettei hän pystyisi tällä hetkellä antamaan itsestään parisuhteelle. Mä melkeimpä ehdin jo rakastua, ja hetken luulin, että tässä on se elämäni mies..mutta ainakaan juuri nyt hän ei sitä mulle ole. Vaikka tunnen ikävää ja harmitusta, niin samaan aikaan olen myös kiitollinen. Kiitollinen siitä, miten paljon sain oppia itsestäni tämän parin viikon tapailun kautta. Hänen kanssaan jutellessani ja hänen elämätilanteessaan tukena ollessani sain huomata, miten paljon itse olenkaan jo mennyt eteenpäin. Olen kuin uusi ihminen, jos vertaa vuodentakaiseen eksyksissä olleeseen, täysin rikkinäiseen ja ilottomaan sekä väsyneeseen ihmiseen. Mä olen oppinut tunnistamaan ja käsittelemään tunteitani, oppinut kohtaamaan pelkoja, hallitsemaan stressiä ja ahdistusta paremmin, oppinut iloitsemaan ja nauttimaan elämästä, ottamaan rauhallisemmin ja olemaan armollisempi itselleni. En tarkoita että olisin näillä alueilla jo täysin selvillä vesillä, mutta paljon silti mennyt eteenpäin ja muuttunut ajatusmaailmaltani. Lisäksi ymmärsin sen, että mun käsitykseni parisuhteesta on ollut täysin vääristynyt. Mun kokemukset on kertoneet mulle, että parisuhteessa minä hukkaan itseni ja ammennan itseni tyhjiin. Että minä menetän, mutten saa mitään. Nyt tajusin, että ei se sitä ole, jos löytää ihmisen kenen kanssa pystyy olemaan oma itsensä, ja joka hyväksyy mut sellaisena. Ymmärsin, että mä saan olla keskeneräinen, mä saan olla heikko, saan tuntea kaikki tunteita ja ansaita silti tulla rakastetuksi. Ymmärsin, että ehkä parisuhde tässä kohtaa, onkin se mitä haluan ja tarvitsen. Vielä muutama viikko sitten mä ajattelin että en mä halua ketään, koska mä olen niin kesken oman prosessini kanssa eikä kukaan halua tälläistä ailahtelevaa tapausta. Mutta nyt huomaan ajatusteni muuttuneen. Kukapa tässä maailmassa täysin ehjä ja valmis olisi? Ei kukaan. Ja mä kuitenkin koen eroni jo käsitelleeni, nyt on käsittelyssä muut asiat.

Oli myös erittäin hienoa huomata, että mä en olekaan niin heikko kuin luulin. Vaikka tämä "suhde" kariutui ja mulla oli vahvoja tunteita pelissä, mä en silti romuttunut täysin. Pari päivää mä olin aika murheellinen ja lamaantunut, mutta nyt jo ollut ihan hyvä mieli, vaikka ikävöinkin. Luulin murenevani täysin, jos ihastuisin palavasti ja sitten joutuisin pettymään. Ja pelkäsin myös, että mä toimin samalla tavalla kuin ennen, että menen toisten pillin mukaan enkä ymmärrä omaa parastani. Mutta mäpä ymmärsin! Mä tajusin, että jos en nyt vihellä peliä poikki, mun sydän on vaarassa särkyä. Ennen mä kidutin itseäni väärien ihmisten kanssa ja yritin riippua heissä heidän ehdoillaan, kunnes lopulta tulin jätetyksi. ja kun sydän oli jo valmiiksi haavoitettu, niin murtuminen oli sitä suurempaa ja putosin aika pohjalle. Nyt ymmärsin laittaa itse rajat, ja ajoissa. Ennenkuin sydämeni olisi ollut taas täynnä haavoja, joita toinen ihminen omalla keskeneräisyydellään aiheuttaa. Mä en paennut pelkojani, ei. Niitä mä kohtasin, monen monta. Mutta tämän päätöksen tein varjellakseni sydäntäni. ja se kertoo siitä, että mä olen alkanut oppia arvostamaan itseäni, arvostamaan sydäntäni ja näkemään sen, että mä ansaitsen parempaa kuin puolet jonkun ihmisen sydämestä. Ja siksi en myöskään murtunut täysin, vaikka tämä juttu päättyi näin. Koska mä uskon, että jos hän ei ollut mulle oikea, niin vielä se mun elämäni prinssi tulee mun elämääni. Mä olen sen ansainnut, en yhtään vähempää. :)