Sellainen olo mulla välillä on, tunnetasolla. Kuin mun sisällä taistelisi pikkutyttö ja aikuinen nainen keskenään, ja niiden tunteet risteilee ja sotkeentuu toisiinsa. Ja kun nämä kaksi kohtaavat, se aiheuttaa melkoisen tunnemyrskyn pääni sisällä ja tunteen, että tekisi mieli kirkua.

Olen alkanut miettimään, mahdanko parisuhde asioissakin olla ikäänkuin kahden vaiheilla, siksikö mulla on sitoutumiskammo? Identiteettikriisihän mulla on, joka myös varmasti osaltaan aiheuttaa ahdistusta parisuhderintamalla. Kun en vielä oikein tiedä kuka olen ja harjoittelen vasta asettamaan rajoja ja kuuntelemaan itseäni. Mutta voi siinä olla myös sitä, että osa musta on tunnetasolla jäänyt teinitytöksi, joka vasta harjoittelee ja totuttelee niihin tunteisiin ja pettymyksiin joita ihmissuhteet saavat aikaan. Tunnun kiinnostuvan miehistä, jotka eivät välttämättä ole niin kiinnostuneita minusta, tai ovat ainakin vaikeasti tavoiteltavia. Sehän on mulle turvallista, kun ei ole pelkoa että toinen olisi heti alkamassa seurustelemaan. Silloin uskallan jopa antaa itseni vähän ihastua. Mutta sitten jos ihastun, alankin pelkäämään satutetuksi tulemista, etten kelpaakaan. Ja samalla tiedän, että jos se toinen osapuoli yhtäkkiä alkaisi olemaan todella kiinnostuneen ja ihastuneen oloinen, se saisikin mut juoksemaan karkuun. Ristiriitaista...vielä en koe päässeeni täysin tämän situtumiskammon juurille, siihen mikä sen aiheuttaa. Nyt vasta arvailen. Mutta kun ne juuret löydän, on helpompi myös kohdata niitä pelkoja.